Kotiinpaluu

14. – 16.9.12

Perjantai oli kiukkupäivä. Tiedättehän, kun kaikki suututtaa ja ärsyttää ja tekee mieli tiuskia kaikille, mutta ei oikein itsekään tiedä miksi. En usko, että sillä oli asian kanssa mitään tekemistä, että tästä alkoi tiukka ajaminen kohti Suomea. 

Kävin ensin paikallisessa Ikeassa shoppaamassa pyynnöstä tavaraa, jota ei enää Suomesta saa ja naputtelin siitä sitten navigaattoriin kohteeksi kaupungin, josta lautta Tanskaan lähti. Yllätyin hieman, kun kilometrejä sinne olikin yli 600km ja perilläoloajaksi navi antoi viiden jälkeen iltapäivällä. Matkalla kävin Mäkkärin wifillä (minusta on tullut Mäkkärin vakiasiakas ihan vain heidän wifinsä vuoksi) varaamassa itselleni lipun, ja tällöin aloin katselemaan, että heiltähän menee lauttoja myös suoraan Ruotsiin. Laskeskelin, että säästän ehkä jopa hieman rahaa ja ainakin rutkasti ajamista, mikäli menen lautalla suoraan Ruotsin puolelle, joten varasin lipun Rostockista Trelleborgiin. Laiva lähti kello 22:45 ja satamassa piti olla tuntia ennen, eli kello 21:45. Kun naputtelin naviin uuden kohteen, antoi se minulle saapumisajaksi noin 20:30. Totesin, että aika riittää, mutta paljon pysähdyksiä ei kannata tehdä. Mauri ei lippua saanut, koska sellaista ei nettisivuilta voinut varata ja vaikka yritin monta kertaa soittaa nettisivuilla annettuun numeroon, niin se oli joka kerta yhtä poissa käytöstä (tai ainakin oletin saksankielisen tädinäänen kertovan juuri sitä). Asialle ei voinut siinä hetkessä mitään, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi hoitaa asia laivalla tai salakuljettaa Mauri jäniksenä Ruotsiin. Missään muussakaan laivassa ei ole koskaan tarkastettu onko koiralla lippu erikseen vai ei. Matkan piti kestää noin viisi tuntia, niin ajattelin että Mauri voi sen ajan olla autossa autokannella. Yritin myös etsiä sivuilta osoitetta tai edes nimeä laivan lähtösatamalle, mutta en löytänyt sitäkään.

Kello 19:50 olin enää 20km päässä satamasta ja ajattelin että tässähän ehtii hyvin käydä vielä tankkaamassa, ettei sitten tarvitse heti Ruotsin puolella alkaa tankkauspuuhiin. Lisäksi suunnitelmana oli käyttää Mauri vielä tarpeillaan ja antaa sille iltapala, että sen on sitten hyvä matkustaa. Suunnitelma etenikin hienosti. Kävin tankkaamassa, siirsin auton sivuun, annoin Maurille ruokaa ja käytin sen pissalla ja menin sitten sisään maksamaan. Huoltoasema oli jotenkin hämmentävä sisältä, enkä ensin löytänyt kahviautomaattia ja sitten en löytänyt mille kassalle sen kahvin olisi voinut maksaa. Lisäksi yritin vielä kysyä kahvin myyneeltä rouvalta osoitetta Rostockin satamaan, mutta hän ei taaskaan puhunut kuin pelkkää saksaa (mikä näitä saksalaisia oikein vaivaa?!), joten elehtimisestä yritin ymmärtää, että sinne on helppo löytää enkä voi eksyä. Tämä kaikki sai minut kuitenkin unohtamaan, että en ollut vielä maksanut dieseliä. Asia iski minuun ollessani ajamassa ulos huoltoasemalta, joten ei muuta kuin liinat kiinni ja auto parkkiin ja maksamaan.

Kassalla oli kaksi myyjää, joista toinen totesi toiselle jotain poliisien peruuttamisesta, kun kerroin tulleeni maksamaan dieseliä. Joo, mielellään perutaan poliisit kiitos. Mietin itsekseni miten kerrankin muisti oli toiminut riittävän aikaisin, vaikkakaan ei ihan ajallaan ja hymyilin tyytyväisenä.

Harmi vaan, että kortti ei toiminut. Ei vaikka kuinka yritettiin. Olin ihan että häh, koska ennen lähtöä olin siirtänyt 1000e Visa-tilille enkä ollut mielestäni käyttänyt sitä kuin muutaman satasen verran matkan aikana, niin siellä todellakin olisi pitänyt olla 75e dieselirahaa. Ajattelin, että tämä on taas sama juttu kuin matkan alussa ja vetäydyin sivummalle soittamaan Visa HelpLineen, että tehkää nyt jotain kun kortti ei taaskaan halua toimia. Yllätys oli melkoinen, kun toisesta päästä kerrottiin, että olen matkan aikana käyttänyt 1700e visatililtäni ja että se on tällä hetkellä jo miinuksella 97e verran. En ymmärrä miten tämä on mahdollista, mutta sitä ei ollut aikaa jäädä siinä hetkessä selvittämään. Kello oli siinä vaiheessa jo tavoittanut kahdeksan ja siiheksi, kun minun piti olla satamassa oli enää 35 minuuttia. Tiesin, että debit-puolella on rahaa, mutta väärällä tilillä eikä sillä huoltoasemalla tietenkään ollut wifiä. Ei muuta kuin hätäpuhelua Suomeen toiselle kaverille, että tämä kävisi verkkopankissa siirtämässä rahaa tililtä toiselle. Huoltoasemalla sattui olemaan otto-automaatti, mutta se ei tämän toimenpiteen jälkeen edelleenkään suostunut antamaan rahaa. HelpLinen täti oli jo edellisen puhelun aikana kertonut, että vaikka nyt siirtäisin rahaa Visa-tilille, niin se näkyy vasta ensi tiistaina. Harmi vain, että minä olin sillä huoltoasemalla NYT ja sitä rahaa piti saada NYT, koska viimeiseen satamassaoloaikaan oli enää 25minuuttia ja 20km vielä ajettavana. Ei muuta kuin soittoa takaisin HelpLineen, että voisiko hän mitenkään vaikka nostaa Visan luottorajaa väliaikaisesti, että saan dieselit maksettua ja pääsen pois sieltä huoltoasemalta. Täti kertoi, että voisihan hän, mutta ei ennen kuin rahaa oli siirretty visatilille ja siirron kuitti faxattu tai lähetetty sähköpostilla hänelle ja hän nähnyt sen. Olin tässä vaiheessa jo siirtynyt sisäiseen kriisinhallintamoodiin, enkä siis alkanut panikoimaan, mutta totesin tilanteen olevan melko kehno. Kello kävi hurjaa vauhtia, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Taas soitto kaverille ja toimenpidettä suorittamaan. _Onneksi_ on puhelin ja internet nykypäivänä. En ymmärrä, miten ennen niitä olisi tästäkään tilanteesta selvitty. Ja tietysti ystäviä. Ilman niitä ei selviä vaikka olisi miten nykyaika.

Lopulta luottorajaa oli nostettu ja dieselit maksettu. Viimeiseen satamassaoloaikaan oli viisi minuuttia. Tiesin, että en ehtisi siinä ajassa, mutta päätin kuitenkin yrittää. Hyundai liikkeelle ja kohti satamaa. En tiennytkään, että se kulkee yli 150km/h, mutta niin se vain teki. Kunnon Hyundai. Tähän väliin täytyy todeta, että saksalaiset ovat yhtä hulluja kuin italialaiset tai puolalaiset. Ajaessani niin kovaa kuin uskalsin ja hälytysajomoodissa, niin ei ollut yksi tai kaksi autoa, kun suhahti minusta ohi, vaan monta.

Siinä ajaessani tajuan äkkiä liikenteen seisovan edessäni punaisissa valoissa. Lukkojarrutus ja auto jatkaa matkaa sateesta märällä tiellä nelipyöräluisussa. Seurasi luisun hallintaa ja pakotien etsintää, mutta kaikki neljä kaistaa edessäni olivat tukossa. Ehdin suunnitella, että käännän auton törmäämään oikea kylki edellä, mutta onneksi se viimeinkin pysähtyi juuri ennen edessä olijan perää. Ei ollut aikaa säikähtää, sillä sataman opasteet näkyivät jo. Harmi vain, että Rostockissa oli ainakin kaksi eri satamaa, eikä minulla ollut hajuakaan kumpi oli oikea, koska laivayhtiön typerillä nettisivuilla ei asiaa ollut kerrottu. Soittoa taas kerran Suomeen, mutta oli jo myöhäistä ja valitsin ensimmäisenä vastaan tulleen sataman liittymän. Totesin, että mikäli valitsin väärin, niin laivan lähtö ilman meitä on varma ja se taas tietää kahden vuorokauden jatkuvaa ajamista ensin läpi Tanskan ja sitten läpi Ruotsin eikä ehtiminen seuraavan päivän ruotsinlaivaan ole siltikään selviö. Kello oli tässä vaiheessa 21:15, eli olin jo puoli tuntia myöhässä. Mutta maailmankaikkeus oli tällä kertaa puolellani! 50:50 mahdollisuuksista olin valinnut sen oikean. Ajoin sydän pamppaillen tyhjää autokaistaa lippukojulle, jossa virkailija ottaa lippuni vastaan ilman ongelmia! Vasta sammuttaessani auton moottorin laivan ruumassa, huomaan missä adrenaliinipöllyssä olen. I did it! Kädet vapisten ja hervottomasti kikattaen yritän miettiä mitä kaikkea voisin laivassa tarvita ja laittaa Maurin oloa mukavaksi. Laivaan päästyä huomaan, että merimatka kestää oletettua kauemmin ja perillä Ruotsissa ollaan vasta seuraavana aamuna, joten käyn äkkiä ennen autokannen sulkemista hakemassa Maurin vielä mukaani.

Mauri ja Ikean tuliainen turvarättirotta Rostockin satamassa

 En uskalla mennä hakemaan ruokaa laivan ravintolasta, ettei koiraan kiinnitettäisi liikaa huomiota, joten etsimme vain syrjäisen nurkan laivan yhdestä lepohuoneesta. Istuin kirjoittamassa blogia ja Mauri nukkui vieressäni ja viereinen perhe yritti saada huutavaa lastaan nukkumaan. Alkoi huvittamaan, kun touhu näytti ihan samalta kuin Taun kanssa silloin, kun se oli yliväsynyt ja piti saada nukkumaan. Kiemurtelua ja kiljumista ja mönkimistä ja kärsivällisesti vanhemmat nostivat lapsen aina takaisin makuulle, josta se aina kömpi takaisin ylös kunnes – kops. Uni tuli. Ihan kuin Taullakin. Voi miten pienet on suloisia. Pentu tai lapsi – samat on kuviot kummallakin J

Saatuani senhetkisen blogitekstin valmiiksi kävin Maurin viereen pitkäkseni lepohuoneen lattialle, mutta Mauri ei ole mikään kainalossa viihtyvä koira, joten yöstä tuli kylmä ja melko pitkä. Adrenaliinipöllyissäni autolla en ollut edes muistanut ottaa mitään lämmintä päällepantavaa mukaan, vaikka olin ajatellut sitä aikaisemmin. Torkuin puolihorteessa ja välillä heräsin ihmettelemään missä olen, kunnes torkahdin uudestaan käpristyttyäni niin kippuraan kuin pääsen pysyäkseni edes vähän lämpimänä. Laiva oli perillä kello 6:15, joten möngin pystyyn vasta kun kuljettajia pyydetiin siirtymään ajoneuvoille.

Ilma Ruotsin puolella oli kaunis ja luvassa hyvä ajopäivä. Viimeinen rutistus niin sanoakseni. Kilometrejä Tukholmaan oli 644km ja navi lupasi, että pitäisi ehtiä ajoissa perille. Laiva Suomeen lähtisi kello 17 paikallista aikaa, joten satamassa piti viimeistään olla kello 16:00.

Skånen aamutaivas

 Tässä vaiheessa olin pelkästään tulossa kotiin ja turisteilut saivat jäädä. Vähän kyllä harmitti ajaa kaikista linnoista ja luonnonpuistoista kertovien kylttien ohi, mutta ehkä joku toinen kerta sitä voi tulla ihan varta vasten Ruotsia tutkimaan. Naapurimme kun ei kovin kaukana kuitenkaan loppupelissä ole. Ikävää oli myös ajaa Linköpingin kohdalla ohi "Mega Gigantin", joka oli erikoistunut "till sport och vildmark". Siellä olisi hyvinkin voinut vierailla! Saadessani ensimmäisen kupillisen huoltoaseman lasikannuun tiputettua kahvia, totesin olevani kotona. Kahvi ei ehkä vetänyt vertoja esimerkiksi Itävallan huoltoasemien herkkukahveille, mutta se maistui kotoisalle. Samoin tunsin olevani kotona katsellessani maastoa moottoritien ympäristössä. Samanlaista kangasmetsää ja risukkoa syksyn väreissä sekä hirviaidat tien vierillä. Ihan kuin Suomessa. Mikäli ihmisiä ei oteta lukuun, niin Suomi ja Ruotsi eivät kovin paljon eroa toisistaan.

Tummia pilviä ja tutut hirviaidat

Vättern

Hölö ja Mörkö lähellä Tukholmaa. Hassut ruotsalaiset :D
(Oikeasti siis kaksi järveä, joista toinen on Tummajärvi ja toinen joku muu)

Siis mikä ihme on Tom Tits Experiment?!

Tukholmassa olimme noin 1,5h ennen laivaan siirtymisen ajankohtaa, joten mietin että vaihtoehtoina on käydä tutkailemassa Tukholmaa tai käyttää Mauri lenkillä. Päädyin Mauriin, koska poikaparka oli viimeisen kaksi vuorokautta joutunut viettämään melko tiukasti omassa häkissään. Kurvasimme siis Huddingeniin meren rannalle, jossa Mauri juoksi ja ui kovasti. Jaksaapahan sitten hieman paremmin olla laivassa taas paikallaan. Ajattelin kerrankin olla ajoissa ja olin takaisin autolla 45min ennen kuin satamassa piti olla. Mutta taaskaan asiat eivät menneet niin kuin olen suunnitellut, koska en ollut osannut ajatella, että eihän minulla ole sitä lippua kuin sähköpostissa (jonne en tietenkään pääse ilman että etsin taas wifin jostain) eikä minulla ole hajuakaan missä se itse satama on. Vastaan tuli onneksi pian McDonalds, joten sain kaivettua lipun esille sähköpostista ja jätin sen auki puhelimeen, eli en sulkenut sivua vaan pimensin vain näytön. Äiti osasi puhelimen päässä kertoa sen sataman nimen ja osoitteen johon olen matkalla. Naputeltuani osoitteen naviin ilmoitti se minulle, että olen perillä kello 16:10. Kaiken lisäksi juuri sillä tiellä näytti olevan vuosisadan ruuhka ja kaikki Tukholman tietyöt, jolloin saapumisaika navin näytöllä vain venyi ja venyi. Voi hitto, taas sama juttu. Että mä sitten inhoan määräaikoja! Jos jossain pitää olla tiettyyn kellonaikaan, on melko selviö että minä en siellä silloin ole. En, vaikka varaisin mielestäni hyvin aikaa (kuten nytkin), koska en kuitenkaan osaa varata sitä riittävästi ottaen huomioon kaikkea sitä, mitä en osaa ottaa huomioon. Tällä kertaa ei ruuhkassa istuessa tullut kuitenkaan vaarannettua muuta liikennettä, mitä nyt muutamista keltaisista sujahdin läpi.

Saapuessani vihdoinkin kello 16:20 taas kerran tyhjälle sisääntulokaistalle, osasi virkailija jo odottaa minua ja hänellä oli kaikki dokumenttini valmiiksi kädessään. Virkailija, jonka nimi oli Matti ja tyyppihän puhui suomea! Päästyäni sisään laivaan sain taas kerran huokaista helpotuksesta – ehdittiin.

Tällä kertaa tavaraa oli enemmänkin kannettavana hyttiin, koska otin Maurille häkin, repun täyteen vaihtovaatetta sekä tuliaiskassin, sillä ajattelin käydä tuliaiset läpi matkan aikana. Mauri sai luvan kantaa oman turvarättinallensa, jonka se oli saanut tuliaisiksi Damin Ikeasta. Meidän piti kulkea laivan läpi, että pääsimme omalle hytillemme ja koko matkan meitä seurasi ihastuneet huudahdukset ja hämmästyneet kommentit ja pitkät katseet. Onhan se tietysti söpöä, kun koira kantaa jättinallea suussaan ja positiivista huomiota on aina mukava aiheuttaa. Kun löysimme vihdoinkin oman hyttimme laivan alimmasta kerroksesta kahden autokannen alapuolella, kokosin Maurin häkin ja rojahdin punkalle. Totesin, että tänä iltana saatan jopa ottaa yhden drinksun reissun ja sen päättymisen kunniaksi.

Meidän soppi

Maurin luola ja nallen päällä on hyvä maata

 Äidiltä lainattu kevythäkki on ollut todella hyvä tällä reissulla. Alun perin lainasin sen kevään Ruotsin koereissua varten, joka sitten peruuntuikin, jonka jälkeen se on ollut vain yleisenä nukkumakoppana meillä kotona. Maurihan ei tähän asti ole suostunut jäämään yhteenkään hotellihuoneeseen tai muuten vieraaseen paikkaan yksin, ilman että se huutaa perään ja yrittää tulla ovista ja seinistä läpi. Taannoin seuran järjestämällä leirillä, jossa yövyttiin Haikon kartanossa, se repi huoneessa olleen päiväpeiton silpuksi ja oli huutanut koko ajan kun olin ollut syömässä. Takaisin huoneeseen tullessani minua oli odottanut läähättävä ja kuolasta märkä koira, joka oli sitä mieltä, että olin varmaan aikonut jättää sen ikihyviksi. Ajatus kevythäkin lainaamisessa oli, että totutan sen kotona pikku hiljaa häkkiin, jolloin voin koota sen hotellihuoneessa, jossa sillä on sitten jokin tuttu luola, josta se saattaa saada turvaa. Suunnitelma näyttää toimineen hienosti! Käytin häkkiä jo Sloveniassa ja nyt kokosin sen laivan hyttiin, ja kummassakin paikassa Mauri otti häkin heti nukkumapaikakseen eikä ollut moksiskaan, kun jätin sen hetkeksi yksin. Edes käytävällä liikkuneet ihmiset eivät saaneet siinä minkäänlaista reaktiota aikaiseksi, kun kyttäilin hetken aikaa oven ulkopuolella. Saatoin siis lähteä käymään laivan ravintolassa ja tax freessä ilman koiraa tai pelkoa siitä, että se tuhoaa hytin poissa ollessani.

Sitä ennen lähdimme kuitenkin yhdessä kannelle etsimään pissalaatikkoa ja katselemaan hieman maisemia. Jostain syystä Mauri täälläkin aiheutti jatkuvasti ihastuneita huokauksia ja saimme jatkuvasti pysähdellä, kun joku halusi rapsuttaa koiraa ja kehua kuinka suloinen se on. Eräs jotain slaavilaista kieltä puhuva setä rapsutteli sitä vaikka kuinka kauan ottaen siitä samalla joukon valokuvia eri kulmista ja selittäen ja kysellen jatkuvasti minulta jotain. Minä olin vain että ”njet ponimai”, mutta setä sen kun jatkoi iloisesti kyselemistään.

Tukholmaa mereltäpäin

Slaaviherra, joka ihastui Mauriin

Matkalaiset kotiinpaluutunnelmissa.
Rouva (jostain Venäjältä päin ilmeisesti
hänkin) tarjoutui ottamaan kuvan rapsuteltuaan aikansa Mauria. 

Pissalaatikkokin löytyi vihdoin peräkannelta, jonka jälkeen annoin Maurille hytissä iltapalaa ja jätin sen nukkumaan nallensa viereen häkkiin. Laiva oli yksi näistä Siljan uivista hotelleista, joten ravintoloista oli mistä valita. Odotellessani, että minulle vapautuu pöytä otin yhden drinkin ja voi että se maistuikin hyvältä. Matkan aikana ei niin tullut otettua, ellei Slovenialaista baari-iltaa lasketa. Monta kertaa olin kyllä lähdössä kylille tarkoituksena ottaa yksi siideri tai drinkki ja katsella vähän paikallista menoa, mutta aina siinä tuli jotain väliin tai sitten menin vain nukkumaan. Nytkin olisi voinut käydä niin, sillä syötyäni menin hyttiin tarkoituksena levätä hetki ja lähteä sitten vilkaisemaan jotakin laivan yökerhoista, mutta uni voitti taas kerran.

Reissun ja kotiinpaluun kunniaksi

Aamulla heräsin kello 6:30 Ruotsin aikaa virkeänä ja lähdimme käymään Maurin kanssa pissalaatikolla. Yllättäen laivassa oli jo moni muukin hereillä, mutta vähemmän yllättäen kyseessä oli enemmänkin vanhusväestön edustajia. Nuoriso taisi nukkua krapulaansa ja ne muutamat joihin törmäsin, ei olleet tainneet vielä mennä nukkumaankaan ainakin vaatetuksesta päätellen.

Kävimme samalla reissulla hakemassa laivan kahviosta aamukahvit ja totesin olevani suomessa, kun tarjoilija välittömästi huomautti koirasta, kun jouduin astumaan muutaman askelen ravintolan sisäpuolelle päästäkseni kahvipannulle. No, johan sitä järkevyyttä kestikin kolme viikkoa. Tervetuloa vaan kotiin niin. Helvetti. Ihan kuin mulla olisi ydinjätettä narunpäässä tai jotain.

Ilma Suomessa oli syksyisen aurinkoinen ja viimeinen 50km Helsingistä Porvooseen meni yhdessä hujauksessa. Jos on parina viimeisenä päivänä ajanut kumpanakin yli 600km, ei 50km ole enää mitään.

Hakiessani koiria hoidosta, ei Ani ensin reagoinut minuun mitenkään ja Tau oli kasvanut hurjasti. Pienestä pennusta, jonka jätin kolme viikkoa sitten, oli kasvanut _mies_. Se osaa itse hypätä sohvalle ja sängylle ja nostaa koipea oikein terhakkaasti. Anilla ja Taulla oli ollut ihan mahtavat kolme viikkoa ja oikein teki pahaa hakea ne pois. Taun leikkisetä Pulu saattaa ehkä huokaista helpotuksesta, kun lapsi lähti, mutta Taulle tulee ikävää kun ei kumpikaan näistä isoista keltaisista jaksa/viitsi leikittää sitä samalla tavalla.

Kun vihdoinkin olimme kotona kaikki neljä, minuun iski armoton väsymys. Taisi se olla aika rankka reissu kuitenkin, mutta silti lähtisin koska tahansa uudestaan. Tai sitten jos minulla joskus tulevaisuudessa vielä sattuu yhtä hyvä säkä ja saan palkallista kesälomaa jostain, niin nappaan sillä kertaa Taun kainaloon ja lähden interreilaamaan, kuten olen monelle matkan kuluessa uhonnut.

Mauri ja Maurin nalle

Benelux-maat

12.-13.9.2012

Tässä vaiheessa reissua alkaa päivät ja paikat ja tapahtumat menemään sekaisin. Joutuu miettimään pitkään missä maassa jokin tapahtuma olikaan ja minä päivänä se tapahtui. Oliko se kenties eilen vai toissapäivänä vaiko ehkä sittenkin joskus aikaisemmin. Mutta muistaakseni lähdin siis Lillestä keskiviikkona etenemään kohti Belgiaa. Tavoitteena oli Saksa ja siellä Rheinen kaupunki, jossa kuulemma on eläintarha, johon pääsee koiran kanssa. Ensimmäinen kaupunki, jossa pysähdyin oli Antwerpen. Muistan kaupungin siitä, että Cesar kävi siellä pitämässä showta ja että Lemmikkipalstoilla vaikuttava Arctic Lady asuu siellä (tai ainakin lähistöllä). Tietenkin kaupungissa piti päästä pyörähtämään tarkemmin, vaikka päivän ajomatkaa oli tiedossa yli 500km.

(kuva taitaa olla edelliseltä illalta Ranskan puolelta, mutta
pidän väreistä. Näitä riippujia on täällä katolisessa
maassa vähän joka puolella. Suunnilleen jokaisella
pellollakin on oma riippujansa tai ainakin Marian patsas.)

Antwerpen näytti yhdeltä näistä vanhoista Euroopan kaupungeista ja siellä oli paljon hienoa vanhaa arkkitehtuuria, josta pidän. Lisäksi kävimme tutustumassa paikalliseen puistoon.

Korppeja puistossa

Keskusrautatieasema. Täällä oli joku ihme juutalaisten keskus, sillä joka
toinen vastaantuleva mies oli pukeutunut mustiin ja omasi ohimokiehkurat
sekä naisilla oli sellainen tietynlainen säkkimäinen hattu takaraivolla. Pikkuiset
pojat, jotka ajelivat pyörillä ohi ohimokiehkurat heiluen, olivat melko
huvittava näky.

Ostoskatua

Antwerpenistä matka jatkui Hollannin läpi kohti Saksaa, mutta suunnitelmiin tuli muutos kesken matkanteon, kun kävin puolessa välissä hyödyntämässä Mäkkärin wifiä ja tarkastamassa facebookin, johon olikin tullut uusi vinkki mahdollisesta vierailukohteesta. Tämä kohde sijaitsi Pohjanmeren rannalla ja siellä oli kuulemma hieno hiekkaranta dyyneineen. Kumpaankin ei ehtisi, joten piti päättää: merenranta vai eläintarha, jolloin meri voitti selvästi. Lisäksi paikka oli huomattavasti lähempänä Amsterdamia kuin Saksan kohde, joten sekin laskettiin sille eduksi. Hitsi, kun olisin päässyt nettiin jo aamulla, niin olisi säästynyt yksi tankillinen (ja yksi päivä) ylimääräistä ajamista, mutta kuten olen jo aikaisemmin useasti todennut, niin wifin löytäminen on aina haaste eikä sitä tietenkään tule aamulla heti ensimmäisenä tehtyä.

Kuva jostain Belgiasta

Ainoa Hollantilainen tuulimylly jonka näin matkalla

Näitä modernejahan ei lasketa, vaikka niitä oli melko runsaasti

Hauska vanha asuntovaunu :D

Tavoittelemaani kohteeseen, eli hollantilaiseen Port Zelande-nimiseen kylään Pohjanmeren rannalla, saavuin illalla joskus kahdeksan aikaan. Ensimmäinen leirintäalue, jonne yritin sisään, oli sulkenut vastaanottonsa jo kello 18 illalla, eli törkeän aikaisin leirintäalueeksi. Seinässä oli kyltti, jossa oli tekstiä sekä hollanniksi että saksaksi sekä puhelinnumero, joten ajattelin sen olevan ehkä jonkun portinvartijan numeron, joka päivystää kotona ja tulee soitosta ottamaan tulijat vastaan. En todellakaan voinut uskoa, että joku leirintäalue oikeasti sulkisi ovensa jo kello 18:00. Puhelimeen vastasi setä, joka juuri ja juuri puhui sen verran englantia, että ymmärsin hänen olevan voimaton asiassa. Kerrottuani hänelle mielipiteeni leirintäalueista, jotka eivät halua asiakkaita, lähdin etsimään seuraavaa paikkaa. Navigaattorin listassa seuraavana oleva leirintäalue oli sulkenut ovensa jo kello 14:00 ja siitä seuraavan pihaan saavuin juuri 15min sulkemisajan jälkeen. Tässä vaiheessa oli alkanut satamaan aivan kaatamalla ja mereltä puhalsi tuuli, joka sai sateen kulkemaan vaakasuoraan. Kävin yhteensä varmaan kuuden eri leirintäalueen porteilla, mutta vain toteamassa näiden olevan sulki. Halusin todellakin suihkuun ja lisäksi vessa olisi ollut erittäinkin tarpeen, joten seuraavaksi aloin etsimään hotellia uskoen, että näiden vastaanotto olisi hieman pidempään auki. Niin hyvää tuuria minulla ei kuitenkaan käynyt, joten kun olin pyörähtänyt neljän hotellin ja yhden yksityisasunnon, jota navigaattori väitti hotelliksi, pihalla, jouduin luopumaan myös siitä ajatuksesta. Sade sen kuin yltyi ja välillä löysin itseni pilkkopimeästä kaatosateessa sellaisten pikkuteiden päästä, jotka päättyivät umpikujaan. Pyörittyäni alueella yhteensä kolme tuntia olin valmis kiroamaan sen ikihyviksi. Lopulta parkkeerasin auton sillä hetkellä lähinnä olevalle parkkipaikalle, vaikka sen sisäänajossa oli kyltti, joka uhkasi 250e sakoilla/hlö parkkipaikalla yöpyjiä. Tai näin ainakin luulen, sillä kyltti oli – yllätys, yllätys – taas vain hollanniksi ja saksaksi. Ymmärsin kyltistä lähinnä sanat ”Nacht”, ”verboten” ja ”250e/person”, joten kai näistä voi jo jotain päätellä. Taas oli edessä siis piileskelyä kontissa hipi hiljaa ja valoitta, mutta tällä kertaa ei rosmojen vaan poliisien pelossa.

Aamulla jouduin kuitenkin perumaan iltaiset pahat ajatukseni, kun huomasin tulleeni melkein paratiisiin! Parkkipaikka, jonka pihassa olin yötä, oli paikallisen turisti-infon vieressä ja siellä oli ILMAINEN SUIHKU! Olin jo ehtinyt miettiä joudunko maksamaan leirintäalueille yhdestä kokonaisesta yöstä vain että pääsen suihkuun tai että mistä löytäisin tiedon siitä, onko Hollantilaisilla uimahalleja ja missä olisi lähin, vai pitääkö minun vain mennä mereen shampoon ja saippuan kanssa. Sen lisäksi, että infossa oli ilmainen suihku, oli siellä myös wc ja se on iso asia se! En ennen tätä reissua ole tajunnut, miten isoa osaa WC näyttelee ihmisen elämässä. Sen löytäminen on välillä työn ja tuskan takana ja erityisesti tuskan, kun sitä ei ala löytymään. Yllättävän paljon on kylmiä huoltoasemia, joissa ei tätä ylellisyyttä ole, eikä navigaattori tietenkään kykene erottelemaan toisistaan näitä kahta. Nyky-yhteiskunnassa ei oikein katsota hyvällä naista kyykkimässä julkisella paikalla ja yllättäen kaupungeista on vaikea löytää tarpeeksi tiheitä pusikoitakaan. Tien vierustatkaan eivät oikein käy, kun joka puolella on avaraa eikä puskia missään.

Mutta jo riittää avautuminen ja takaisin Renesseen, sillä Port Zelanden olin hukannut yöllä pyöriessä jonnekin ja kylä josta itseni aamulla löysin, oli todellakin nimeltään Renesse. Kylän keskusta oli kahden minuutin kävelymatkan päässä turisti-infosta ja oli erittäinkin idyllinen. Kuvia minulla ei valitettavasti paljoakaan ole, sillä kameran akku oli jäänyt lataamatta, mikä on sinänsä sääli, koska sieltä olisi tullut valtavasti hyviä kuvia. Sentään aamupalapaikasta sain muutaman otoksen, joka sekin oli aivan äärettömän ihana. Paikka oli erikoistunut orgaanisiin tuotteisiin ja tarjoilijana oli harvahampainen ja hapsutukkainen vanha setä, joka halusi jutella kanssani Euroopan politiikkaa ja kyseli mitä pidän Kreikasta ja mitä mieltä suomalaiset ovat eurosta ja olemmeko me mahdollisesti eroamassa rahaliitosta. Ravintolan pöydät olivat sahattu ja maalattu jokainen eri puun lehdeksi ja pihalla ruopi maata kana ja kukko ja ankka, joka pyöri muuten vaan.

Rouva Kana (herra kukko oli ujo ja lähti kameraa karkuun)

Ankka pyörimässä muuten vaan

Herra Mauri murjottaa, kun ei ole saanut aamupalaa

Orgaaninen kahvila

 Kylää kiertäessäni löysin surffikaupan, jossa oli märkäpuvut tarjouksessa, joten vihdoinkin löysin itselleni sen ohuen puolipuvun, jota olen etsiskellyt Suomesta, mutta kauhistellut hintoja! Nyt pystyy uimakautta laajentamaan kummastakin päästä, kun ei hypotermia ole enää välitön uhka märkäpuvun kanssa. Lisäksi löysin lautavahan, jota sitäkin on ollut kovin vaikea löytää Suomesta, joten nyt oli suorastaan pakko päästä veteen!

Suunnitelmana minulla oli vuokrata läheisestä pyörävuokraamosta pyörä ja polkea Maurin kanssa rannalle, mutta se peruuntui kun vuokraamon ukko ei suostunut vuokraamaan minulle pyörää kuultuaan, että aioin mennä uimaan ja jättää pyörän siksi aikaa yksin. Hän kertoi, että nyt on paras pyörävarkaussesonki meneillään eikä siksi halunnut minun jättävän pyörää hetkeksikään. Lisäksi oli jotain ongelmia koiran suhteen, kuten että rannalla oli vain tietyt kellonajat kun sinne sai koiran kanssa mennä ja joitain pyöräreittejä ei voinut koiran kanssa käyttää ollenkaan, kun ne kulkivat luonnonsuojelualueen läpi ja blaa blaa. Päädyin siis siihen, että otan bussin rannalle (joka btw oli ilmainen) ja siellä esitän tyhmää turistia, joka ei ole kuullut tai varsinkaan ymmärtänyt mitään mistään kellonajoista. Rannalle päästyä selvisi, että kyse olikin siitä, että koira piti pitää remmissä tiettyinä kellonaikoina, mutta siellä näytti olevan useampi tyhmä turisti koiran kanssa, jotka eivät olleet kuulleet kellonajoista, joten me liityimme seuraan. Kuka hitto sitä koiraa nyt narun päässä jaksaa roikuttaa, ja vielä lisäksi jossain rannalla?!

Dyynejä Pohjanmeren rannalla

Mauri nauttii rantailusta

Taidekuvia. Tämän nimi on "Yhdessä tulevaisuuteen"

Rannalla oli muitakin tottelemattomia (ihmisiä siis). Tässä koira jota Mauri
moikkasi ja jatkoi matkaa. 

"Koira ja Lokki"

Rantavahti Mauri tarkkana

Katsokaa noita aaltoja tuolla takana! 

Oma lempparini rantakuvista
(ja huomaa aallot... o_O)

Nätti pensas. Oliskohan tämä Tyrni tai jotain. 

Rannalle päästyä totesin, että aallokko on aivan mahtava ja harmittelin että en ollut ottanut body boardia mukaan. Kävelimme siis jonkun tunnin verran rannalla Maurin kanssa ja sitten otin bussin takaisin, kävin äkkiä vaihtamassa uuden märkäpuvun päälle ja jätin Maurin autoon, uutta vahaa laudalle ja eikun pysäkille odottamaan seuraavaa bussia takaisin rannalle. Bussikuski oli nauraa itsensä tärviölle nähdessään minut pysäkillä lauta kainalossa ja puolipuvussa paljain varpain ja kertoi, että paikallisia ei tällä säällä saisi veteen mitenkään. Oli kuulemma liian kylmä. Minua se ei haitannut, sillä minullahan oli märkäpuku!

Itse rannalla selvisi, että meri oli oikeasti tosi lämmin, varmaan lähemmäs 20C, kun kylmiin vesiin tarkoitettu vaha suli pois, ja aallot olivat aivan mahtavat. Varmaan 1,5m korkeat, joten vihdoinkin Milla surffasi melkein ihan oikeasti! Ei ihan täysin oikeasti siksi, että minulla oli vain body board ja aina kun yritin melomalla pysyä aallon päällä, luisti lauta pois altani, joten päädyin vain pitämään kiinni ja nauttimaan kyydistä. Mutta voi hitsi sitä kyytiä! Aalloilla oli aivan mahtava ratsastaa, vaikka vesi olikin niin suolaista, että ensimmäistä kertaa sitä suuhun saatuani olin oksentaa. Todella harmi, että kukaan ei ollut ottamassa kuvaa kun Milla ratsastaa aallon harjalla märkäpuvussa body boardin kyydissä. Sen kuvan olisin varmaan suurentanut ja laittanut kehyksiin, että muistaisin aina miten huikean hienoa se oli.

Jonkun tunnin verran aalloissa riehuttuani alkoi varpaista taas katoamaan tunto, mutta en millään malttanut silloin vielä lopettaa, vaan piti tulla hetkeksi hiekalle kävelemään, ettei varpaat ihan täysin palellu ja putoa pois. Lopulta kun maltoin oikeasti lopettaa ja sain itseni bussipysäkille, niin totesin että edellinen bussi meni vartti sitten ja seuraavan tuloon on tunti. Minulla ei ollut rahaa eikä mitään että olisin voinut mennä terassille, sitä paitsi Amsterdam odotti, joten totesin voivani yhtä hyvin kävellä takaisin kylään. Matkaa ei ollut kuin nelisen kilometriä, mutta sain totisesti pitkiä katseita pipoissa ja talvitakeissa ohi pyöräileviltä ihmisiltä, kun talsin kylän läpi paljain varpain märkäpuvussa ja lautaa kantaen. Perillä olin samaan aikaan kun bussi lähti, ja kuski moikkasi minua iloisesti ohi ajaessaan.

Nyt oli jo melkein kiire Amsterdamiin, sillä olin sopinut tapaamisen seitsemäksi nettiystäväni kanssa kaupungissa. Olemme tavanneet jo useasti ennenkin, kun olemme pitäneet yhteisiä miittejä muiden ryhmään kuuluvien DB-fanien kanssa (tietämättömille tiedoksi: DB = Derren Brown – mentalisti briteistä), mutta aina Britanniassa. Nyt oli mukava, kun hän pääsi esittelemään minulle kotikaupunkiaan.

Minun piti ensin jättää auto kaupungin ulkopuolelle ja liikkua metrolla, mutta ajan käydessä vähiin muutin suunnitelmia siten, että kävin hakemassa hänet rautatieasemalta ja jatkoimme siitä kaupungin pohjoispuolelle taiteilijakortteleihin, joissa oli kuulemma hyvä ravintola. Hyvä suunnitelma muuten, mutta voi hyvää päivää Amsterdamin liikennettä. Miljoona polkupyörää, toinen miljoona jalankulkijaa eikä yksikään väistä autoa tuumaakaan. Eteen hypitään milloin mistäkin kulmasta ja mikäli autojen välistä vain mahtuu kävelemään, niin siitä kävellään. Ihan sama, jos autolla on vihreä ja pitäisi päästä eteenpäin. Autovirta liikkui keskusta-alueella suunnilleen muutaman kilometrin tuntivauhtia ja lisäksi tietöitä oli sen verran, että ainakin tällainen vieras meni aivan sekaisin siitä kuka saisi ajaa missäkin vaiheessa ensin. Kerran onnistuin kiilaamaan itseni raitiovaunun eteen ja oli suoranainen ihme, etten jäänyt alle. Kireä kiihdytys pelasti. Lopulta onnistuin selviämään keskustasta pois ilman ihmishenkien menetyksiä (ei omani eikä muiden), mutta totesin, että ei ikinä enää. Se hyvä puoli hitaasti etenemisessä oli, että Berber ehti kertomaan vastaan tulleista nähtävyyksistä enemmän. Totesin, että minun olisi selkeästi muissakin kaupungeissa pitänyt kaapata joku etupenkille esittelemään kaupunkia, sillä niin paljon enemmän siitä sai irti, kun sai kuulla mikä minkäkin vanhan rakennuksen tarina ja historia oli. 

Auton jätimme pohjoiseen vanhalle laivatelakalle, jossa nyt oli opiskelija-asuntolakontteja, taiteilijoita, taideteoksia ja ravintola. Paikka oli aivan täysi, vaikka oli torstai-ilta, mutta Mauri sai silti tulla mukaan eikä sitä tarvinnut jättää autoon odottamaan. Ei kuulemma ole tavallista Hollannissa, jonka koirakulttuuri on kuulemma melko samanlainen kuin Suomessa. Ruoka oli todella hyvää ja jälkiruokaa lähdimme hakemaan keskustasta, jonne ajettiin lahden poikki lautalla. Valitettavasti minulla ei ole lainkaan kuvia Amsterdamistakaan, mutta voin kertoa, että kaupungin valot olivat mahtavan näköiset kun ne piirtyivät veden ylle kaukana lahden toisella puolella. Keskusta oli _täynnä_ ihmisiä ja pyöriä, vaikka oli tosiaan torstai-ilta ja kello oli jo lähemmäs kymmenen illalla. Helsinki on samanlainen lähinnä Taiteiden Yön aikaan, eikä ikinä päivällä. Siellä oli esiintyjiä ja kahviloita ja minä ihmettelin silmät suurina sitä kaikkea. Berber naureskeli maalaisuudelleni ja johdatti minua ja Mauria läpi ihmis- ja pyörävilinän kahvilaan, jossa nautiskelimme jälkiruoaksi kahvia ja teetä.

Minä aloin olemaan aivan loppu kaikista päivän tapahtumista, joten ajoimme lautalla takaisin autolle ja minä heitin Berberin kotiinsa kaupungin toiselle laidalle. Onneksi nyt ei tarvinnut ajaa keskustan läpi, vaan sen pääsi kiertämään näppärästi. Berber esitteli kotiaan ja minä luovutin tuliaiset Brunbergilta, jotka olivat matkanneet halki Euroopan. Hyvästien jälkeen vetäydyin lähimmälle parkkipaikalle nukkumaan ja täytyy todeta, että unta ei tarvinnut kauaa houkutella.

Berber thank you really much for the evening! It was amazing, even though we missed the cheese cake by fifteen minutes :-P I was telling up here, that I was amazed by the amount of people in Amsterdam and that the traffic was terrible, but I liked the town and it’s lights and architecture and atmosphere very much. Thank you also for the tour you gave me.

I really much look for the opportunity to show you different kind of world, inside a Finnish forest where there are no paths or lights or any other people except us. I hope you get some time off from work and we can meet next spring!

Ranska

9.-11.9.2012

Sveitsistä lähdin kohti pohjoista ja Ranskaa. Ajoin läpi Bernin, eli nyt olen nähnyt sekä entlebuchinpaimenkoiran että berninpaimenkoiran kotiseudut. Bern oli jo huomattavasti tasaisempaa kuin Entlebuch. Raja tuli taas kovin yllättäen vastaan, mutta mitään muodollisuuksia ei täälläkään tarvittu. Kävi niin kuin useasti ennenkin, että alan ihmettelemään, kun liikenne yllättäen hidastuu rajusti, kunnes tajuan että rajahan se siinä oli. Ranskassa pysähdyin illalla Mulhouse nimiseen kaupunkiin, jossa parkkeerasin yöksi kirkon pihaan. Ei paras mahdollinen ratkaisu, mutta Hyundai ei sentään seissyt ihan yksinään syöttinä, vaan siinä oli paljon muitakin autoja parkissa. Luotin, että sulautuisimme muihin eikä kukaan tajuaisi, että yhdessä autossa on asukkaat sisällä. Vältin kyllä sytyttämästä valoja konttiin, mutta eipä sitä paljon valoja koiralle iltapalan antamiseen ja peiton alle menemiseen tarvitakaan. Lähdimme sentään käymään keskustassa kävelyllä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kuin hieman hirvitti kulkea illalla. Liikkeellä oli lähinnä jenginnäköistä porukkaa ja yritinkin tehdä jatkuvaa riskinarviota ja pakosuunnitelmia ympäristöstäni. Vain yksi henkilö lopulta yritti tehdä lähempää tuttavuutta, mutta ilmoitin hänelle vain kohteliaasti, että "Bon soir" ja jatkoin määrätietoisen näköisenä matkaa. Kenties illan varuillaan olo vaikutti uniin, sillä muistan jossain vaiheessa yötä kuvitelleeni, että joku koputtaa Hyundain oveen ja minä yritän haukkua ja murista kovin vakuuttavasti. Ketään tuskin on ovella ollut, koska Mauri ei reagoinut mitenkään, vaan puoliksi hereillä olleseen tajuntaani on rekisteröitynyt miten se vain katsoo minua ja haukkuyrityksiäni kyllästyneesti. Aamulla se herätti minut kello 6:30 pissalle, josta jatkoimme suoraan matkaa.

Minulla ei taaskaan ollut mitään selvää suunnitelmaa, joten lähdin vain ajelemaan kohti pohjoista tavoitteenani löytää aamupalaa. Pysähdyin yhdessä vastaantulleista kylistä ja lähdimme etsimään aamupalakahvilaa. Jouduimme hetken talsimaan, sillä kahvilat aukesivat vasta yhdeksän aikaan, mutta pääsin näkemään miten pikkuinen ranskalainen kylä heräilee unesta. Totesin todellakin olevani ranskassa, kun vastaan ajoi polkupyörällä kahvinvärinen nuorimies hihattomassa valkoisessa paidassa kainalossaan kaksi patonkia. Aamupalaksi söin sitruunamarenkileivoksen ja kupillisen kahvia istuen idyllisen pikkukahvilan terassilla ja katsellen vanhaa arkkitehtuuria ja ylös viiniviljelmille. Ei ehkä kaikista terveellisin, mutta ehdottomasti herkullinen aamupala!

Rouffacin kylä

Hyundai piilipuun varjossa

Näkymä kylästä viiniviljelyksille

Paikallinen kirkko - aika komea

Tässä talossa lienee asunut jokin entisaikojen mestaajien jälkeläinen...

Seuraavassa kivannäköisessä pikkukylässä pysähdyin lounaalle ja tällä tavalla jatkoimme koko päivän. Pohjoiseen ajellen ja joissain pikkukylissä pysähtyen. Päivä oli vain tuskaisen kuuma ajaa. Lämpötila lähenteli +40C astetta ja iltapäivälläkin oli vielä +36C astetta varjossa. Muutaman kerran tuli mieleen, että olisi ehkä pitänyt etsiä vielä hieman pitempään sitä autoa, niin että olisi löytänyt ilmastoinnilla varustetun. Onneksi Suomessa ei ole näin kuumia päiviä montaakaan kesän aikana.

Kaiserbergin kylä, jossa pysähdyimme muuten vaan

Maurin "Voisinko saada maistiaiset tuosta jäätelöstäsi?"-ilme

Voithan sinä. Tosin se söi koko jätskin, mutta ymmärtäähän
sen, sillä se raparperisorbetti oli aika hyvää :)

Täällä on taisteltu

Ikkunaluukkujen pidike. Vähänkö oli hauska.

Ilmeisesti paikallinen vanha paloasema, mitä minä mitään
ranskaa ymmärrän.

 Matkalla pohjoiseen ajoin ilmeisesti jonkin luonnonsuojelualueen poikki, sillä navigaattorin mukaan sillä kohtaa ei mennyt tietä ja tie olikin melko pieni. Maisemat olivat silti hienot.

Maisemia matkan varrelta kukkuloilta

Tällainen luola löytyi tien vierestä

Tien vieressä virrannut vuoripuro. Vesi oli aika kylmää. 

Päätin pysähtyä tänään vähän aikaisemmin ja etsimme leirintäalueen läheltä Nancyn kaupunkia Pohjois-Ranskassa. Illan tullen lähdimme Maurin kanssa kävelylle kaupunkiin, jonne ei kuulemma ollut kuin viitisen kilometriä leirintäalueelta. Maurilla roikkui kieli polvissa vaikka lämpötila oli auringon laskettua tippunut jo alle kolmenkymmenen ja tuntui siis melko viileältä. Matkan varrella oli sellainen lehmien juottokaukalolta näyttänyt vesiallas (en tiedä mitä se teki siellä keskellä omakotitaloaluetta) ja Mauri päätti juomisen sijaan hypätä kaukaloon koko koira. Voi että sitä tyytyväistä örinää, kun se upotti itsensä kaukaloon ja pyöri siellä ympäri, ympäri, vaikka kuinka kauan. Taisi tehdä hyvää.

Iltalenkillä Nancyn kaupungin liepeillä

Kaupungin yllä oli hassu sumu vaikka muualla oli kirkasta. Pölyä varmaan tai
jotain, sillä ei kai täällä nyt mitään smogia ole. 

Lisää kuvateksti

Aamulla nukuin niin pitkään kuin nukutti ja tänään päivä on ollut pitkästä aikaa sateinen. Yhtään ei haittaa, sillä näin on paljon mukavampi ajaa. Maisema täällä Pohjois-Ranskassa on tasaista ja peltoa on silmänkantamattomiin. Muutamia lehmiä ja paljon tuulivoimaloita. Tänään on ensimmäistä kertaa tullut mieleen, että mitä minä täällä teen. Matkaväsymystä varmaan jo tässä vaiheessa. Vielä olisi vähän matkaa ajettavana ja monta asiaa nähtävänä! Olen nyt Reimsissä paikallisessa McDonaldsissa kirjoittamassa. Wifiä on edelleenkin yhtä vaikea löytää kuin aikaisemminkin. Tarkoitus on tavoittaa Lille vielä tänään ja huomenna sitten mennä Belgian puolelle. Keskiviikko on varattu Belgian läpi ajamiseen ja torstaina ajattelin piipahtaa Saksan puolella eläintarhassa päivällä ja ajaa sieltä sitten illaksi Amsterdamiin.