Dolomiitit

4. – 6.9.12

Olen reissuni tässä vaiheessa päätynyt Sveitsiin ja lähelle Zurichia. Matka tänne toi Dolomiittien kautta, jotka olivat aivan mahtavat. Suuntasin tiistaina auton nokan kohti pohjoista ja käskin navigaattorin vältellä moottoriteitä. Se alkoikin johdattaa minua läpi aivan ihastuttavien italialaisten pikkukylien, ja ajattelin että tätä juuri tulin tänne katsomaan. Pikkuteitä reunustettuna pinjoilla (tai tuijilla, mitä ne suipot puut nyt ovatkaan), valkoisia pikku taloja, kirkkoja, pikku kauppoja ja tavallisia ihmisiä. Poikkesin matkalla paikalliseen ruokakauppaan, jossa olikin paljon väkeä vaikka kello oli jo yli seitsemän. Ilmeisesti näillä täällä päivä menee vähän eri rytmissä kuin meillä Suomessa. Ihastelin kaupassa kaikkia niitä uusia ja erilaisia vihanneksia ja hedelmiä, koko kaupan takaseinän pituista liha- ja juustotiskiä täynnä herkullisia paikallisia tuotteita ja kaikkea muuta mitä siellä oli, mitä ei kotona ole. Sain lyhennettyä puutelistaakin oikein urakalla ostamalla muun muassa kosteudenpoistajan (joka ei kylläkään poista kosteutta kovinkaan tehokkaasti), kynsisakset ja pyykinpesuainetta sekä pyykkipoikia. Kaikkea sellaista, jota ei lähtiessä osannut ottaa huomioon, mutta onneksi niitä löytyy täältäkin. Matkaevääksi itselleni ostin paketillisen mozzarellapalloja joita sitten napostelin ajaessa. Hitsi että oli hyviä J

Tie alkoi vähitellen kiivetä ylöspäin ja vuoret kohoilla taas ympärillä. Tässä vaiheessa oli tullut jo pimeää, joten en nähnyt paljoakaan ympärilleni. Tämä oli kovasti harmi, sillä maisemat olisivat varmasti mahtavat, joten päätin pysäyttää yöksi ennen kuin olisin ajanut koko vuoriston halki. Muutenkin ajaminen vuoristossa pimeällä ei ollut kovin mukavaa, johtuen lähinnä kanssa-autoilijoista. Tiellä, jossa minun mielestäni 60km/h oli ainoa sopiva vauhti, olisi pitänyt muka rajoituksen mukaan ajaa 90km/h. Sorry, but not gonna happen… Tai olisihan sitä voinut ajaa rajoituksen mukaista nopeutta, mutta silloin oltaisiin menty niin rajoilla, että mitään reservejä äkkitilanteita varten ei olisi ollut enää käytettävissä. Olin siis muiden autoilijoiden kiukun kohteena körötellessäni tien tukkona. Yritin kyllä ajaa aina tilaisuuden tullen sivuun ja antaa tietä, mutta kapealla tiellä tämä ei ollut koko ajan mahdollista. Onneksi näillä italialaisilla ei ole mitään ongelmia ohittamisen suhteen. Ohi mennään vaikka vastaantulijoista huolimatta. Mikäli jossain kohtaa ei päässyt heti ohittamaan, roikkuivat he takapuskurissa kiinni pitkät valot päällä siiheksi, kunnes pääsivät kiihdyttämään. Hulluja nuo italialaiset…

Ajelin siis rauhaksiin ylöspäin ja yritin samalla kuikuilla mahdollisia kylttejä leirintäalueille, kunnes vihdoinkin tajusin, että navigaattoriinhan voi laittaa asetukseksi ”etsi kaikki leirintäalueet”. Valitsin listasta lähimpänä ajattelemaani yöpaikkaa olevan paikan, mutta sinne ajaessa törmäsinkin jo matkalla leirintäalueeseen, jota ei näkynyt listalla. Totesin sen olevan aivan yhtä hyvän kuin alkuperäisenkin ja jäin sinne yöksi. Paikka olikin todella siisti ja hyvässä kunnossa, joten siellä oli ilo viettää yö.

Näin komeisiin maisemiin herättiin keskiviikkoaamuna

Hyundai lähtökuopissa

Muistoja Triesten pikkukujilta. Itse en kyllä huomannut mihinkään osuneeni,
mutta huomio oli suuntautunut melko kapealle alalle,
joten täysin mahdollista että osumaa on johonkin tullut otettua. 

Leirintäalueen resepsuuni

 Aamulla oli tarkoitus lähteä ajoissa liikenteeseen, mutta nukuinkin pitkään ja olin hereillä vasta kymmenen aikaan. Jäin vielä päivittämään blogia pariksi tunniksi ollen liikenteessä lopulta vasta iltapäivän puolella. Lähdin jatkamaan matkaa ylöspäin pitkin vuorenrinnettä, mutta tällä kertaa maisemat olivat näkyvillä ja henkeäsalpaavat. Pysähdyin ex-tempore Alleghen pikkukylään, kun siellä näytti olevan gondolihissi toiminnassa, jolloin päätin lähteä käymään ylhäällä vuorenrinteellä katselemassa maisemia sieltä käsin. Kävi vielä niin säkä, että pääsin ilmaiseksi sisään kun eihän minulla taas mitään käteistä ollut. En sitten koskaan muista kantaa käteistä mukana, kun en koskaan kotona käytä sitä. Maisemat olivat mahtavat kuten arvata saattaa. Ylhäällä lähdin hieman kävelemään, mutta onnistuin pysymään järkevänä enkä lähtenyt tieltä mihinkään, vaikka teki kovasti mieli poiketa metsän puolella. Ymmärsin kuitenkin, että nämä eivät ole ihan sama asia kuin Kevätkummun takametsät. Kokemuksesta saatoin jo todeta, että asiat eivät aina mene aivan siten kuin olen suunnitellut, joten en lähtenyt kokeilemaan onneani.

Alleghen pikkukylä

Mauri ihmettelee vuoria

Vuoriniityllä

Paikallinen kissankello

Lisää kuvateksti

Matkalaiset hiihtomökillä

Kylää ylhäältäpäin kuvattuna

Uskollinen ratsu odottaa

Takaisin alas palattuamme lähdimme Maurin kanssa tutkimaan kylää. Kylässä oli yhteensä varmaan kolme katua, joten se oli nopeasti läpi kävelty, jolloin pysähdyimme syömään yhdessä paikallisista ravintoloista. Tarjoilija tuli heti rapsuttelemaan Mauria ja toi sille vettä, kun istuimme alas, sekä heitteli herkkuja. Tarjolla oli kolmen erisorttista lasagnea, joista valitsin mozzarella-munakoisolasagnen. Ai että olikin hyvää! Jälkiruuaksi vielä latte macciato. Ah, mikä hetki. Hyvää ruokaa upeissa maisemissa ja mukavia ihmisiä ympärillä. Jäin juttelemaan erään ravintolan asiakkaan kanssa, kun hän kyseli reissusta samalla kun rapsutteli Mauria. Kerroin olleeni Sloveniassa pelastuskoiraleirillä, jolloin tämä innostui ja kysyi onko Mauri sitten ”a mountain rescue dog”. Totesin, että ei varsinaisesti vuoristopelastuskoira, mutta se on koulutettu etsimään ja reagoimaan ihmisen hajuun riippumatta ympäristöstä. Hän kertoi olleensa koko ikänsä mukana vuoristopelastusjoukoissa ja tässä heidän kylässään on kolme etsintäkoiraa. Kyselin tarkemmin heidän tavastaan etsiä ja tämä kertoi, että he käyttävät samanlaista ketjuetsintää kuin Slovenialaiset, joissa ohjaajat kulkevat rivissä ja koirat menevät edeltä kukin omaa kaistaansa. Samoin hän jutteli lumivyöryetsinnästä, miten se on loppupelissä helppo homma, koska etsittävä alue on selkeä ja melko pieni. Usein he lähettävät koirat edeltä etsimään jos olosuhteet ovat vaaralliset ja mikäli jotain löytyy, he päättävät sitten antaako olosuhteet myöden lähettää ihmisiä kaivamaan uhria esiin. Hän kertoi, kuinka etsintöjä aiheuttavat yleensä kaupunkilaiset, jotka tulevat vuorille vain käväisemään eivätkä omaa edes perus tietämystä vuorilla liikkumiseen. Minäkään en esimerkiksi tiennyt, että talvella vuorelta on tultava alas lounaaseen mennessä eikä sen jälkeen ylös ole enää asiaa. Tämä johtuu kuulemma auringon lämmittävästä vaikutuksesta, jolloin lumivyöryriski kasvaa iltapäivällä liiaksi.

Kylässä oli ainakin kaksi eri vuoristotavaraa myyvää liikettä ja shoppasinkin itselleni täältä uudet metsähousut ja vaellussukat. Uutta hälyreppua katselin, kun siellä oli sellainen pikkuinen reppu tarjouksessa, mutta en sitten sortunut enää siihen.

Mauri ravintolassa

Mozzarella-munakoisolasagne

Latte Macchiato

ravintolavieras ja Mauri
(ei hätää - kysyin luvan kuvaan)

Paikallinen hotelli

Kirkko

Mauri ja vuoripuro

Alleghen kylästä jatkoimme serpentiinitietä ylöspäin kohti taivasta. Maisemat jatkoivat upeana olemista ja matka eteni hitaasti, kun pysähtelin vähän väliä ottamaan kuvia. Tie on ilmeisesti motoristien suosiossa, koska suunnilleen jokaisen pikkukylän yksi ravintola oli omistettu moottoripyöräilijöille nimeämällä se tyyliin ”Bikers heaven” tai sitten pihassa oli vain iso kyltti ”bikers welcome!”. Tiellä olikin runsaasti moottoripyöräilijöitä, mutta samoin alamäkipyöräilijöitä tuli vastaan useasti. Sää muuttui sateiseksi ja muutamia salamoitakin näkyi vuorenhuippujen yllä, mutta valitettavasti toivomaani ukkosmyrksyä ei tullut. Se olisi varmasti ollut komeata katseltavaa siellä ylhäällä vuoristossa! Päämääränä minulla oli Innsbruck, jonne saavuin lopulta vasta yhdentoista aikaan illalla, joten ajoin suoraan huoltoaseman pihaan ja vetäydyimme yöpuulle.

Kuvia tien päältä

Maisemia luontopolun varrelta

Polku johti _hieman_ kapealle kielekkeelle. Pudotusta kummallakin puolella varmaan sata metriä. 

Paikallinen kukkanen. Jokin ohdakkeen tyyppinen. Oli ihan kuiva ja piikikäs. 

Serpentiiniä. 1419m navigaattorissa on muuten korkeus merenpinnasta.

Pikku puro tulee alas vuorenrinnettä

Matkan varrelle sattunut hotelli, jossa kävin hakemassa voileivän.

Hotellin ruokasalin sisustusta

Lisää serpentiiniä

Tummia pilviä

Tällainen pikku söpöläinen oli parkkeerattu yhden levennyksen pihaan johon vedin
sivuun väistääkseni hulluja italialaisia

Kollegoja työn touhussa

Aamulla lähdimme taas katselemaan kaupunkia tarkoituksena löytää jokin kiva pikku kahvila, jossa syödä aamupalaa ja kytkeä kone seinään. Parin ensimmäisen vastaan tulleen kahvilan ovessa oli koirakieltokyltti, joten ajattelin että onko tämä nyt taas niitä sellaisia maita, joissa koiria ei suvaita. Tämä olisikin ensimmäinen maa sitten Latvian jälkeen, jossa palataan takaisinpäin koirien suhteen. Tosin Puolassa ja Tsekeissä en ehtinyt niissäkään tutustua koirakulttuuriin, joten niistä en osaa sanoa ja Wienissä olin liian lyhyen aikaa että olisin ehtinyt kahviloihin. Lopulta päätin kävellä sisään yhden kahvilan ovesta ja olla kuin mitään koiraa ei olisikaan ja katsoa mitä tapahtuu. Sen nyt sentään katsoin, ettei ovessa ollut koirakieltokylttiä, mutta en silti ollut varma saammeko jäädä paikalle. Tämä olikin taas niitä kahviloita, joissa koira tervehdittiin heti asiakkaan jälkeen ja vesikuppi tuotiin pyytämättä eteen. Aamupalaksi herkullinen mozzarella toast ja kuppi kahvia ja taas jaksaa! Ajattelin, että kun tämä Innsbruck on tällainen urheilukaupunki, niin täällä varmasti täytyy olla kunnon urheiluvälineliikkeet, joissa myydään feelmaxeja. Kävin tiedustelemassa liikkeiden sijainnin erään tavaratalon infosta ja sain kuulla niiden olevan sijoitettuna paikalliselle kävelykadulle. Löysin autolle tilaa parkkihallista, mutta Mauria en uskaltanut ottaa mukaan tällä kertaa niistä muutamista koirakieltokylteistä johtuen. Mikäli se ei olisi päässyt sisään liikkeeseen, olisimme joutuneet kävelemään koko matkan takaisin autolle palauttamaan sitä sinne. Huoli oli kuitenkin turha, sillä urheiluvälineliikkeessä oli useita koiria silläkin hetkellä paikalla, joten harmittelin että täällä minä kävelen ympäri Innsbruckia ja koira tönöttää autossa jossain typerässä parkkihallissa. Feelmaxeja ei löytynyt, mutta päätin silti hankkia vihdoinkin kunnon kävelykengät, koska nykyiset olivat hajoamassa jalkoihin. Kyseessä oli siitä erikoinen kenkiä myyvä liike, että siellä ei myyty lainkaan pohjallisia! Jouduin kävelemään vielä seuraavaan liikkeeseen saadakseni pohjalliset, mutta kyllä nyt kelpaa kävellä. On niin hienot kengät että. Kävin autolla hakemassa Maurin matkaan ja lähdimme vielä hetkeksi kiertelemään Innsbruckin turistirysiä, mikä ei ollut hyvä ajatus siinä mielessä, että sorruin ostamaan kaikenlaista turistikrääsää, kuten uuden lehmänkellon Maurin hälyliiveihin ja pikkuisen soittorasian. Lehmänkellossa on sittenkin liian korkea ääni, joten pitää shopata jostain vielä sellainen oikea klong-klong-lehmänkello tuolle elukalle.

Näkymää kaupungista vuorille

...eli Mozart was here... :-P

Komeat maisemat jatkuvat

Kun vihdoinkin pääsin lähtemään kaupungista, päätin ajaa suoraan moottoritietä perille Zurichiin. Pikkutietä ajaessa olisin varmasti nähnyt paljon lisää hienoja maisemia, mutta en välttämättä olisi ehtinyt perille enää saman vuorokauden aikana. Sitä paitsi kovalevy alkoi olemaan overloaded hienoja maisemia. Sitä pystyy ottamaan vastaan vain tietyn verran kerralla. Matkalla löysin huoltoasemalta wifin ja varasin saman tien laivaliput Tukholmasta takaisin Suomeen. Kylläpäs tulikin haikea olo – kohta reissu on lopussa! Olin tehnyt taustatyön huonosti, enkä ollut laittanut navigaattoriin välietappeja, vaan lyönyt vain suoraan Zurichin, jolloin se johdatti minut esimerkiksi ohi Liechtensteinin kokonaan. Lisäksi olen hukannut Alpit. Olen koko reissun haaveillut alppiniityistä ja Edelwaisseista ja nyt en edes löydä koko vuoristoa. Tämä Zurich on aivan liian matalalla ollakseen vuoristoa, sillä korkeutta ei ole merenpinnasta kuin nelisensataa metriä. Olen laskeskellut, että mikäli ehdin maanantaiksi Ranskaan, niin minulla on kolme päivää aikaa ajella sitä ylöspäin, niin että olen torstaina Amsterdamissa ja vietän siellä illan kaverin kanssa. Perjantai on varattu Tanskan läpi ajamiseen ja lauantaina pitää tulla läpi Ruotsin niin, että olen satamassa illalla kello 16 valmiina hyppäämään laivaan. Toisaalta Tanskaan ei kuulemma kannata ajaa vaan helpommalla pääsee, mikäli nappaa lautan jostain Saksan puolelta ja menee sillä suoraan Kööpenhaminaan ja siitä Jyllannin salmen yli. Kuulostaa ihan hyvältä ajatukselta, mikäli löydän kyseisen lautan.

Nyt lähden kuitenkin etsimään Alppeja. Katsotaan sitten miten kävi. Jäikö Alpit näkemättä vai löydänkö Edelwaissini ja alppiniittyni.