Kotiinpaluu

14. – 16.9.12

Perjantai oli kiukkupäivä. Tiedättehän, kun kaikki suututtaa ja ärsyttää ja tekee mieli tiuskia kaikille, mutta ei oikein itsekään tiedä miksi. En usko, että sillä oli asian kanssa mitään tekemistä, että tästä alkoi tiukka ajaminen kohti Suomea. 

Kävin ensin paikallisessa Ikeassa shoppaamassa pyynnöstä tavaraa, jota ei enää Suomesta saa ja naputtelin siitä sitten navigaattoriin kohteeksi kaupungin, josta lautta Tanskaan lähti. Yllätyin hieman, kun kilometrejä sinne olikin yli 600km ja perilläoloajaksi navi antoi viiden jälkeen iltapäivällä. Matkalla kävin Mäkkärin wifillä (minusta on tullut Mäkkärin vakiasiakas ihan vain heidän wifinsä vuoksi) varaamassa itselleni lipun, ja tällöin aloin katselemaan, että heiltähän menee lauttoja myös suoraan Ruotsiin. Laskeskelin, että säästän ehkä jopa hieman rahaa ja ainakin rutkasti ajamista, mikäli menen lautalla suoraan Ruotsin puolelle, joten varasin lipun Rostockista Trelleborgiin. Laiva lähti kello 22:45 ja satamassa piti olla tuntia ennen, eli kello 21:45. Kun naputtelin naviin uuden kohteen, antoi se minulle saapumisajaksi noin 20:30. Totesin, että aika riittää, mutta paljon pysähdyksiä ei kannata tehdä. Mauri ei lippua saanut, koska sellaista ei nettisivuilta voinut varata ja vaikka yritin monta kertaa soittaa nettisivuilla annettuun numeroon, niin se oli joka kerta yhtä poissa käytöstä (tai ainakin oletin saksankielisen tädinäänen kertovan juuri sitä). Asialle ei voinut siinä hetkessä mitään, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi hoitaa asia laivalla tai salakuljettaa Mauri jäniksenä Ruotsiin. Missään muussakaan laivassa ei ole koskaan tarkastettu onko koiralla lippu erikseen vai ei. Matkan piti kestää noin viisi tuntia, niin ajattelin että Mauri voi sen ajan olla autossa autokannella. Yritin myös etsiä sivuilta osoitetta tai edes nimeä laivan lähtösatamalle, mutta en löytänyt sitäkään.

Kello 19:50 olin enää 20km päässä satamasta ja ajattelin että tässähän ehtii hyvin käydä vielä tankkaamassa, ettei sitten tarvitse heti Ruotsin puolella alkaa tankkauspuuhiin. Lisäksi suunnitelmana oli käyttää Mauri vielä tarpeillaan ja antaa sille iltapala, että sen on sitten hyvä matkustaa. Suunnitelma etenikin hienosti. Kävin tankkaamassa, siirsin auton sivuun, annoin Maurille ruokaa ja käytin sen pissalla ja menin sitten sisään maksamaan. Huoltoasema oli jotenkin hämmentävä sisältä, enkä ensin löytänyt kahviautomaattia ja sitten en löytänyt mille kassalle sen kahvin olisi voinut maksaa. Lisäksi yritin vielä kysyä kahvin myyneeltä rouvalta osoitetta Rostockin satamaan, mutta hän ei taaskaan puhunut kuin pelkkää saksaa (mikä näitä saksalaisia oikein vaivaa?!), joten elehtimisestä yritin ymmärtää, että sinne on helppo löytää enkä voi eksyä. Tämä kaikki sai minut kuitenkin unohtamaan, että en ollut vielä maksanut dieseliä. Asia iski minuun ollessani ajamassa ulos huoltoasemalta, joten ei muuta kuin liinat kiinni ja auto parkkiin ja maksamaan.

Kassalla oli kaksi myyjää, joista toinen totesi toiselle jotain poliisien peruuttamisesta, kun kerroin tulleeni maksamaan dieseliä. Joo, mielellään perutaan poliisit kiitos. Mietin itsekseni miten kerrankin muisti oli toiminut riittävän aikaisin, vaikkakaan ei ihan ajallaan ja hymyilin tyytyväisenä.

Harmi vaan, että kortti ei toiminut. Ei vaikka kuinka yritettiin. Olin ihan että häh, koska ennen lähtöä olin siirtänyt 1000e Visa-tilille enkä ollut mielestäni käyttänyt sitä kuin muutaman satasen verran matkan aikana, niin siellä todellakin olisi pitänyt olla 75e dieselirahaa. Ajattelin, että tämä on taas sama juttu kuin matkan alussa ja vetäydyin sivummalle soittamaan Visa HelpLineen, että tehkää nyt jotain kun kortti ei taaskaan halua toimia. Yllätys oli melkoinen, kun toisesta päästä kerrottiin, että olen matkan aikana käyttänyt 1700e visatililtäni ja että se on tällä hetkellä jo miinuksella 97e verran. En ymmärrä miten tämä on mahdollista, mutta sitä ei ollut aikaa jäädä siinä hetkessä selvittämään. Kello oli siinä vaiheessa jo tavoittanut kahdeksan ja siiheksi, kun minun piti olla satamassa oli enää 35 minuuttia. Tiesin, että debit-puolella on rahaa, mutta väärällä tilillä eikä sillä huoltoasemalla tietenkään ollut wifiä. Ei muuta kuin hätäpuhelua Suomeen toiselle kaverille, että tämä kävisi verkkopankissa siirtämässä rahaa tililtä toiselle. Huoltoasemalla sattui olemaan otto-automaatti, mutta se ei tämän toimenpiteen jälkeen edelleenkään suostunut antamaan rahaa. HelpLinen täti oli jo edellisen puhelun aikana kertonut, että vaikka nyt siirtäisin rahaa Visa-tilille, niin se näkyy vasta ensi tiistaina. Harmi vain, että minä olin sillä huoltoasemalla NYT ja sitä rahaa piti saada NYT, koska viimeiseen satamassaoloaikaan oli enää 25minuuttia ja 20km vielä ajettavana. Ei muuta kuin soittoa takaisin HelpLineen, että voisiko hän mitenkään vaikka nostaa Visan luottorajaa väliaikaisesti, että saan dieselit maksettua ja pääsen pois sieltä huoltoasemalta. Täti kertoi, että voisihan hän, mutta ei ennen kuin rahaa oli siirretty visatilille ja siirron kuitti faxattu tai lähetetty sähköpostilla hänelle ja hän nähnyt sen. Olin tässä vaiheessa jo siirtynyt sisäiseen kriisinhallintamoodiin, enkä siis alkanut panikoimaan, mutta totesin tilanteen olevan melko kehno. Kello kävi hurjaa vauhtia, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Taas soitto kaverille ja toimenpidettä suorittamaan. _Onneksi_ on puhelin ja internet nykypäivänä. En ymmärrä, miten ennen niitä olisi tästäkään tilanteesta selvitty. Ja tietysti ystäviä. Ilman niitä ei selviä vaikka olisi miten nykyaika.

Lopulta luottorajaa oli nostettu ja dieselit maksettu. Viimeiseen satamassaoloaikaan oli viisi minuuttia. Tiesin, että en ehtisi siinä ajassa, mutta päätin kuitenkin yrittää. Hyundai liikkeelle ja kohti satamaa. En tiennytkään, että se kulkee yli 150km/h, mutta niin se vain teki. Kunnon Hyundai. Tähän väliin täytyy todeta, että saksalaiset ovat yhtä hulluja kuin italialaiset tai puolalaiset. Ajaessani niin kovaa kuin uskalsin ja hälytysajomoodissa, niin ei ollut yksi tai kaksi autoa, kun suhahti minusta ohi, vaan monta.

Siinä ajaessani tajuan äkkiä liikenteen seisovan edessäni punaisissa valoissa. Lukkojarrutus ja auto jatkaa matkaa sateesta märällä tiellä nelipyöräluisussa. Seurasi luisun hallintaa ja pakotien etsintää, mutta kaikki neljä kaistaa edessäni olivat tukossa. Ehdin suunnitella, että käännän auton törmäämään oikea kylki edellä, mutta onneksi se viimeinkin pysähtyi juuri ennen edessä olijan perää. Ei ollut aikaa säikähtää, sillä sataman opasteet näkyivät jo. Harmi vain, että Rostockissa oli ainakin kaksi eri satamaa, eikä minulla ollut hajuakaan kumpi oli oikea, koska laivayhtiön typerillä nettisivuilla ei asiaa ollut kerrottu. Soittoa taas kerran Suomeen, mutta oli jo myöhäistä ja valitsin ensimmäisenä vastaan tulleen sataman liittymän. Totesin, että mikäli valitsin väärin, niin laivan lähtö ilman meitä on varma ja se taas tietää kahden vuorokauden jatkuvaa ajamista ensin läpi Tanskan ja sitten läpi Ruotsin eikä ehtiminen seuraavan päivän ruotsinlaivaan ole siltikään selviö. Kello oli tässä vaiheessa 21:15, eli olin jo puoli tuntia myöhässä. Mutta maailmankaikkeus oli tällä kertaa puolellani! 50:50 mahdollisuuksista olin valinnut sen oikean. Ajoin sydän pamppaillen tyhjää autokaistaa lippukojulle, jossa virkailija ottaa lippuni vastaan ilman ongelmia! Vasta sammuttaessani auton moottorin laivan ruumassa, huomaan missä adrenaliinipöllyssä olen. I did it! Kädet vapisten ja hervottomasti kikattaen yritän miettiä mitä kaikkea voisin laivassa tarvita ja laittaa Maurin oloa mukavaksi. Laivaan päästyä huomaan, että merimatka kestää oletettua kauemmin ja perillä Ruotsissa ollaan vasta seuraavana aamuna, joten käyn äkkiä ennen autokannen sulkemista hakemassa Maurin vielä mukaani.

Mauri ja Ikean tuliainen turvarättirotta Rostockin satamassa

 En uskalla mennä hakemaan ruokaa laivan ravintolasta, ettei koiraan kiinnitettäisi liikaa huomiota, joten etsimme vain syrjäisen nurkan laivan yhdestä lepohuoneesta. Istuin kirjoittamassa blogia ja Mauri nukkui vieressäni ja viereinen perhe yritti saada huutavaa lastaan nukkumaan. Alkoi huvittamaan, kun touhu näytti ihan samalta kuin Taun kanssa silloin, kun se oli yliväsynyt ja piti saada nukkumaan. Kiemurtelua ja kiljumista ja mönkimistä ja kärsivällisesti vanhemmat nostivat lapsen aina takaisin makuulle, josta se aina kömpi takaisin ylös kunnes – kops. Uni tuli. Ihan kuin Taullakin. Voi miten pienet on suloisia. Pentu tai lapsi – samat on kuviot kummallakin J

Saatuani senhetkisen blogitekstin valmiiksi kävin Maurin viereen pitkäkseni lepohuoneen lattialle, mutta Mauri ei ole mikään kainalossa viihtyvä koira, joten yöstä tuli kylmä ja melko pitkä. Adrenaliinipöllyissäni autolla en ollut edes muistanut ottaa mitään lämmintä päällepantavaa mukaan, vaikka olin ajatellut sitä aikaisemmin. Torkuin puolihorteessa ja välillä heräsin ihmettelemään missä olen, kunnes torkahdin uudestaan käpristyttyäni niin kippuraan kuin pääsen pysyäkseni edes vähän lämpimänä. Laiva oli perillä kello 6:15, joten möngin pystyyn vasta kun kuljettajia pyydetiin siirtymään ajoneuvoille.

Ilma Ruotsin puolella oli kaunis ja luvassa hyvä ajopäivä. Viimeinen rutistus niin sanoakseni. Kilometrejä Tukholmaan oli 644km ja navi lupasi, että pitäisi ehtiä ajoissa perille. Laiva Suomeen lähtisi kello 17 paikallista aikaa, joten satamassa piti viimeistään olla kello 16:00.

Skånen aamutaivas

 Tässä vaiheessa olin pelkästään tulossa kotiin ja turisteilut saivat jäädä. Vähän kyllä harmitti ajaa kaikista linnoista ja luonnonpuistoista kertovien kylttien ohi, mutta ehkä joku toinen kerta sitä voi tulla ihan varta vasten Ruotsia tutkimaan. Naapurimme kun ei kovin kaukana kuitenkaan loppupelissä ole. Ikävää oli myös ajaa Linköpingin kohdalla ohi "Mega Gigantin", joka oli erikoistunut "till sport och vildmark". Siellä olisi hyvinkin voinut vierailla! Saadessani ensimmäisen kupillisen huoltoaseman lasikannuun tiputettua kahvia, totesin olevani kotona. Kahvi ei ehkä vetänyt vertoja esimerkiksi Itävallan huoltoasemien herkkukahveille, mutta se maistui kotoisalle. Samoin tunsin olevani kotona katsellessani maastoa moottoritien ympäristössä. Samanlaista kangasmetsää ja risukkoa syksyn väreissä sekä hirviaidat tien vierillä. Ihan kuin Suomessa. Mikäli ihmisiä ei oteta lukuun, niin Suomi ja Ruotsi eivät kovin paljon eroa toisistaan.

Tummia pilviä ja tutut hirviaidat

Vättern

Hölö ja Mörkö lähellä Tukholmaa. Hassut ruotsalaiset :D
(Oikeasti siis kaksi järveä, joista toinen on Tummajärvi ja toinen joku muu)

Siis mikä ihme on Tom Tits Experiment?!

Tukholmassa olimme noin 1,5h ennen laivaan siirtymisen ajankohtaa, joten mietin että vaihtoehtoina on käydä tutkailemassa Tukholmaa tai käyttää Mauri lenkillä. Päädyin Mauriin, koska poikaparka oli viimeisen kaksi vuorokautta joutunut viettämään melko tiukasti omassa häkissään. Kurvasimme siis Huddingeniin meren rannalle, jossa Mauri juoksi ja ui kovasti. Jaksaapahan sitten hieman paremmin olla laivassa taas paikallaan. Ajattelin kerrankin olla ajoissa ja olin takaisin autolla 45min ennen kuin satamassa piti olla. Mutta taaskaan asiat eivät menneet niin kuin olen suunnitellut, koska en ollut osannut ajatella, että eihän minulla ole sitä lippua kuin sähköpostissa (jonne en tietenkään pääse ilman että etsin taas wifin jostain) eikä minulla ole hajuakaan missä se itse satama on. Vastaan tuli onneksi pian McDonalds, joten sain kaivettua lipun esille sähköpostista ja jätin sen auki puhelimeen, eli en sulkenut sivua vaan pimensin vain näytön. Äiti osasi puhelimen päässä kertoa sen sataman nimen ja osoitteen johon olen matkalla. Naputeltuani osoitteen naviin ilmoitti se minulle, että olen perillä kello 16:10. Kaiken lisäksi juuri sillä tiellä näytti olevan vuosisadan ruuhka ja kaikki Tukholman tietyöt, jolloin saapumisaika navin näytöllä vain venyi ja venyi. Voi hitto, taas sama juttu. Että mä sitten inhoan määräaikoja! Jos jossain pitää olla tiettyyn kellonaikaan, on melko selviö että minä en siellä silloin ole. En, vaikka varaisin mielestäni hyvin aikaa (kuten nytkin), koska en kuitenkaan osaa varata sitä riittävästi ottaen huomioon kaikkea sitä, mitä en osaa ottaa huomioon. Tällä kertaa ei ruuhkassa istuessa tullut kuitenkaan vaarannettua muuta liikennettä, mitä nyt muutamista keltaisista sujahdin läpi.

Saapuessani vihdoinkin kello 16:20 taas kerran tyhjälle sisääntulokaistalle, osasi virkailija jo odottaa minua ja hänellä oli kaikki dokumenttini valmiiksi kädessään. Virkailija, jonka nimi oli Matti ja tyyppihän puhui suomea! Päästyäni sisään laivaan sain taas kerran huokaista helpotuksesta – ehdittiin.

Tällä kertaa tavaraa oli enemmänkin kannettavana hyttiin, koska otin Maurille häkin, repun täyteen vaihtovaatetta sekä tuliaiskassin, sillä ajattelin käydä tuliaiset läpi matkan aikana. Mauri sai luvan kantaa oman turvarättinallensa, jonka se oli saanut tuliaisiksi Damin Ikeasta. Meidän piti kulkea laivan läpi, että pääsimme omalle hytillemme ja koko matkan meitä seurasi ihastuneet huudahdukset ja hämmästyneet kommentit ja pitkät katseet. Onhan se tietysti söpöä, kun koira kantaa jättinallea suussaan ja positiivista huomiota on aina mukava aiheuttaa. Kun löysimme vihdoinkin oman hyttimme laivan alimmasta kerroksesta kahden autokannen alapuolella, kokosin Maurin häkin ja rojahdin punkalle. Totesin, että tänä iltana saatan jopa ottaa yhden drinksun reissun ja sen päättymisen kunniaksi.

Meidän soppi

Maurin luola ja nallen päällä on hyvä maata

 Äidiltä lainattu kevythäkki on ollut todella hyvä tällä reissulla. Alun perin lainasin sen kevään Ruotsin koereissua varten, joka sitten peruuntuikin, jonka jälkeen se on ollut vain yleisenä nukkumakoppana meillä kotona. Maurihan ei tähän asti ole suostunut jäämään yhteenkään hotellihuoneeseen tai muuten vieraaseen paikkaan yksin, ilman että se huutaa perään ja yrittää tulla ovista ja seinistä läpi. Taannoin seuran järjestämällä leirillä, jossa yövyttiin Haikon kartanossa, se repi huoneessa olleen päiväpeiton silpuksi ja oli huutanut koko ajan kun olin ollut syömässä. Takaisin huoneeseen tullessani minua oli odottanut läähättävä ja kuolasta märkä koira, joka oli sitä mieltä, että olin varmaan aikonut jättää sen ikihyviksi. Ajatus kevythäkin lainaamisessa oli, että totutan sen kotona pikku hiljaa häkkiin, jolloin voin koota sen hotellihuoneessa, jossa sillä on sitten jokin tuttu luola, josta se saattaa saada turvaa. Suunnitelma näyttää toimineen hienosti! Käytin häkkiä jo Sloveniassa ja nyt kokosin sen laivan hyttiin, ja kummassakin paikassa Mauri otti häkin heti nukkumapaikakseen eikä ollut moksiskaan, kun jätin sen hetkeksi yksin. Edes käytävällä liikkuneet ihmiset eivät saaneet siinä minkäänlaista reaktiota aikaiseksi, kun kyttäilin hetken aikaa oven ulkopuolella. Saatoin siis lähteä käymään laivan ravintolassa ja tax freessä ilman koiraa tai pelkoa siitä, että se tuhoaa hytin poissa ollessani.

Sitä ennen lähdimme kuitenkin yhdessä kannelle etsimään pissalaatikkoa ja katselemaan hieman maisemia. Jostain syystä Mauri täälläkin aiheutti jatkuvasti ihastuneita huokauksia ja saimme jatkuvasti pysähdellä, kun joku halusi rapsuttaa koiraa ja kehua kuinka suloinen se on. Eräs jotain slaavilaista kieltä puhuva setä rapsutteli sitä vaikka kuinka kauan ottaen siitä samalla joukon valokuvia eri kulmista ja selittäen ja kysellen jatkuvasti minulta jotain. Minä olin vain että ”njet ponimai”, mutta setä sen kun jatkoi iloisesti kyselemistään.

Tukholmaa mereltäpäin

Slaaviherra, joka ihastui Mauriin

Matkalaiset kotiinpaluutunnelmissa.
Rouva (jostain Venäjältä päin ilmeisesti
hänkin) tarjoutui ottamaan kuvan rapsuteltuaan aikansa Mauria. 

Pissalaatikkokin löytyi vihdoin peräkannelta, jonka jälkeen annoin Maurille hytissä iltapalaa ja jätin sen nukkumaan nallensa viereen häkkiin. Laiva oli yksi näistä Siljan uivista hotelleista, joten ravintoloista oli mistä valita. Odotellessani, että minulle vapautuu pöytä otin yhden drinkin ja voi että se maistuikin hyvältä. Matkan aikana ei niin tullut otettua, ellei Slovenialaista baari-iltaa lasketa. Monta kertaa olin kyllä lähdössä kylille tarkoituksena ottaa yksi siideri tai drinkki ja katsella vähän paikallista menoa, mutta aina siinä tuli jotain väliin tai sitten menin vain nukkumaan. Nytkin olisi voinut käydä niin, sillä syötyäni menin hyttiin tarkoituksena levätä hetki ja lähteä sitten vilkaisemaan jotakin laivan yökerhoista, mutta uni voitti taas kerran.

Reissun ja kotiinpaluun kunniaksi

Aamulla heräsin kello 6:30 Ruotsin aikaa virkeänä ja lähdimme käymään Maurin kanssa pissalaatikolla. Yllättäen laivassa oli jo moni muukin hereillä, mutta vähemmän yllättäen kyseessä oli enemmänkin vanhusväestön edustajia. Nuoriso taisi nukkua krapulaansa ja ne muutamat joihin törmäsin, ei olleet tainneet vielä mennä nukkumaankaan ainakin vaatetuksesta päätellen.

Kävimme samalla reissulla hakemassa laivan kahviosta aamukahvit ja totesin olevani suomessa, kun tarjoilija välittömästi huomautti koirasta, kun jouduin astumaan muutaman askelen ravintolan sisäpuolelle päästäkseni kahvipannulle. No, johan sitä järkevyyttä kestikin kolme viikkoa. Tervetuloa vaan kotiin niin. Helvetti. Ihan kuin mulla olisi ydinjätettä narunpäässä tai jotain.

Ilma Suomessa oli syksyisen aurinkoinen ja viimeinen 50km Helsingistä Porvooseen meni yhdessä hujauksessa. Jos on parina viimeisenä päivänä ajanut kumpanakin yli 600km, ei 50km ole enää mitään.

Hakiessani koiria hoidosta, ei Ani ensin reagoinut minuun mitenkään ja Tau oli kasvanut hurjasti. Pienestä pennusta, jonka jätin kolme viikkoa sitten, oli kasvanut _mies_. Se osaa itse hypätä sohvalle ja sängylle ja nostaa koipea oikein terhakkaasti. Anilla ja Taulla oli ollut ihan mahtavat kolme viikkoa ja oikein teki pahaa hakea ne pois. Taun leikkisetä Pulu saattaa ehkä huokaista helpotuksesta, kun lapsi lähti, mutta Taulle tulee ikävää kun ei kumpikaan näistä isoista keltaisista jaksa/viitsi leikittää sitä samalla tavalla.

Kun vihdoinkin olimme kotona kaikki neljä, minuun iski armoton väsymys. Taisi se olla aika rankka reissu kuitenkin, mutta silti lähtisin koska tahansa uudestaan. Tai sitten jos minulla joskus tulevaisuudessa vielä sattuu yhtä hyvä säkä ja saan palkallista kesälomaa jostain, niin nappaan sillä kertaa Taun kainaloon ja lähden interreilaamaan, kuten olen monelle matkan kuluessa uhonnut.

Mauri ja Maurin nalle