keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Trieste ja Venetsia


3. - 4.9.2012

Maanantai oli tosiaankin huoltopäivä. Pesin kaikki pyykit ja kirjoitin blogia. Mauri keräsi voimia nukkumalla autossa. Tarkoitus oli lähteä heti kun mahdollista käymään ensin Triestessä ja sieltä sitten junalla Venetsiassa, mutta blogin kirjoittamisessa venähti sen verran kauan, että päätin lähteä katselemaan vain Triesteä ja jättää Venetsian seuraavalle päivälle.

Ensin ei meinattu päästä lähtemään ollenkaan, kun minulle kerrottiin aikatauluja kysyessäni, että bussit kulkee kyllä 20min välein kaupunkiin, mutta koiria bussiin ei huolita. Juuri ja juuri ehkä tramiin, joka on vuorenrinnettä ylös-alas kulkeva juna, mikäli Maurilla olisi kuonokoppa päässä. Koppaan olin osannut varautua jo lähtiessä ja käynyt hakemassa Silveriltä sopivan, mutta on se nyt kumma jos ei bussiin pääse, mutta ravintolaan pääsee! Menimme siis tram-asemalle odottelemaan seuraavaa junaa, mutta sitä ei alkanut kuulumaan. Odottamassa oli myös eräs paikallinen, joka käänsi minulle lapun, jossa sanottiin että tram ei kulje juuri tänään vaan sen tehtäviä hoitaa bussi. Kiva. Jäimme kuitenkin sitkeästi odottamaan laiturille ja kun bussi vihdoin tuli, hyppäsin kyytiin kyselemättä. Ajattelin, että kyllä ne sitten heittää pihalle, mikäli ei käy. Ensin kuski katsoi meitä melko pitkään, mutta kohautti sitten olkiaan ja antoi olla. Voitto! En ollut tietenkään hankkinut lippua etukäteen eikä sellaista voinut ostaa myöskään itse kulkuneuvosta. Taas alkoi mietintä, että mitä nyt, mutta sitä ei kestänyt kauaa kun sama avulias paikallinen antoi minulle yhden kertalipun. Ei huolinut edes rahaa vastineeksi, vaikka lippu ei ollutkaan kovin kallis. 1,95e tunnin vaihto-oikeudella arkena ja kolmen tunnin vaihto-oikeudella viikonloppuna (Mikäli festiva tarkoittaa viikonloppua. Näin ainakin päättelin. Fest = juhla --> Festiva = juhlapyhä… you know...)

Mauri bussissa
Ajelimme bussilla keskustaan, jossa lähdimme kävelemään ja kiertelemään. Satuin näkemään yhden kaupan ovelta sisällä olevan kassin, joka vihdoinkin oli se, joka huuteli nimeäni. Olen siis etsinyt sellaista kassia jo pitkään joka näyttäisi ja tuntuisi omalta. Nyt se tuli sitten vastaan Italiassa. Yritin kaupan ovella seisten kiinnittää myyjän huomion (minullahan oli koira siis mukana), mutta tämä vinkkasi minut sisälle. Osoitin koiraa jolloin hän viittoili entistä enemmän. Aika näppärää, ettei koiraa tarvitse jättää vaatekaupan ulkopuolelle odottamaan :D

Shoppasin sitten itselleni laukun lisäksi myös kivat verryttelyhousut, joten ei muuta kuin kylille uuden kassin kanssa. Kyselin myyjältä tietä rannalle (joka muuten oli varmaan 10-vuotias – perheyritys ilmeisesti) ja tämä selitti että rannalle on yli 45min kävelymatka ja pitää ottaa bussi. Niin me menimme sitten taas Maurin kanssa rohkeasti kokeilemaan onneamme. Tälläkään kerralla kuski ei sanonut mitään ja lippukin oli vielä voimassa, joten huristelimme bussilla rannalle.

Ilma oli melkein miellyttävä, vain aavistuksen liian kuuma. Onneksi aurinko ei sentään paistanut, koska pilviselläkin säällä mittari näytti lähemmäksi +30-astetta. Välimeri näyttäytyi utuisena ja rantabulevardi oli mukava kävellä. Siellä me sitten kuljeskeltiin ja katseltiin. Minulla oli tavoitteena päästä uimaan Välimereen, joten ajattelin ensin käydä syömässä ja etsiä sitten uimarannan. Syöminen ei sitten onnistunut, koska ainakin kaikki tämän bulevardin varrella olevat ravintolat aukaisivat ovensa vasta iltaseitsemän aikaan, mutta se ei sinänsä haitannut, koska nälkäkään ei ollut. Mauri toteutti tavoitteen ensin ja sen ilme oli melko hauska, kun se raukka ensimmäisen kerran sai vettä suuhunsa. Ilmeisesti se järkyttyi veden suolaisuudesta sen verran tai jotain, että ei loppupelissä mennyt varsinaisesti uimaan lainkaan vaan seisoskeli vain rantavedessä.

Mauri ja Välimeri

Rantabulevardi


Lintu kivellä. Ei mitään hajua lajista, mutta noi simpukat on aika hienoja

Kerrankin Mauri ei uinut :P



Rannalle oli vaatteiden vaihtoa varten sellainen pukuhuoneen tyyppinen, jossa kävin vaihtamassa uimapuvun päälle. Mauri sai jäädä vahtimaan kasseja kun minä laskeuduin tikapuita alas uimaan. Olin sitonut kassit ja Maurin remmillä kiinni toisiinsa, mutta Maurille tulikin hätä kun se ei päässytkään uimaan. Olin varma, että kohta saan keräillä tavaroitani Välimerestä, kun se raahaa ne reunalle, mutta ei sentään. Siellä se reunalla istui ja piippasi, kun mamma ui.

"Uimahuone"

Lepotauolla katselemassa merelle





Takaisin päin suunnatessa aloin kyselemään wifiä ahkerammin. Olin kantanut ainakin 10kg (tai siltä se ainakin tuntui) painavaa koneenrohjaketta mukana repussa tarkoituksena siirtää blogikirjoitus nettiin. Mielikuvana oli, miten miellyttävästi istun kahvilassa nautiskellen Välimeren ilmastosta ja samalla siemailen hieman Italialaista kahvia, kun siirrän tekstiä nettiin. Mutta voi hyvää päivää näitä takapajuisia italialaisia. Suunnilleen joka ikisessä kahvilassa ja ravintolassa, missä kävin kysymässä wifiä, oli ensimmäisen kysymyksen jälkeen vastaus ”Mikääää?!” ja kun selitin, että langaton internetti for customers, oli vastauksena hyvin hämmentyneen näköisenä annettu ”Ei meillä sellaisia ole…” Jossain paikoissa sentään sanottiin suoraan vain ei, eli joku oli joskus kuullut wifistä, mutta heillä sellaista ei ollut. Kävelin takaisin koko matkan kaupunkiin kysellen matkalla wifiä joka ikisestä vastaantulevasta kahvilasta/ravintolasta, mutta huonoin tuloksin. Lopulta olin takaisin keskustassa ja päätin, että nyt menen tuonne hotelliin ja selitän ongelmani ja pyydän, josko saisin maksaa internetistä erikseen vaikka en olekaan asiakas. Vastaanottovirkailija olikin heti juonessa mukana ja löysi minulle vielä jopa adapterin Italialaiseen pistokkeeseen, jotta sain koneen seinään ja kehoitti istumaan aulan puolelle kirjoittamaan. Mauri heitti välittömästi kyljelleen hotellin viileälle kivilattialle. Taisi olla sekin aika puhki, kun siinä vaiheessa olimme yhteensä harrastaneet laumakävelyä taas viitisen tuntia. Lähdimme siis kolmen aikaan hotellilta ja kello oli nyt kahdeksan illalla. Kun vihdoin olin saanut tekstini nettiin ja hoidettua muutamia muita asioita, päätin että nyt me ei kävellä enää yhtään ja otin taksin takaisin leirintäalueelle. Olimme siellä joskus vähän jälkeen kymmenen ja vastaanotto oli vielä auki, joten päätin kirjautua ulos saman tien, ettei sitten aamulla tarvitse odottaa lähtöä kahdeksaan asti että vastaanotto aukeaa. Kävin vielä leirintäalueen kahvilassa syömässä salaatin, koska olin viimeksi syönyt aamupalan joskus yhdeksän aikaan aamulla. Salaatti tyhjään mahaan ei ollut kovin hyvä idea, sillä eihän se halunnut liikkua mihinkään suuntaan (paitsi ylöspäin olisi halunnut, mutta minä taas en halunnut sitä). Ajoimme siis lähimmälle huoltoasemalle heti Triesten ulkopuolella nukkumaan mahakivun pois. Kellon laitoin herättämään ajoissa heti kuudelta, että ei veny lähtö liian myöhäksi ja olemme Venetsiassa ajoissa.

Kellon soidessa ei olisi millään jaksanut vielä herätä ja lojuin punkassa niin pitkään, että lopulta aamupesujen jälkeen auto oli liikkeellä vasta seitsemältä.  Matka Venetsiaan sujui joutuisasti moottoritietä pitkin ajellen, mitä nyt vähän ihmettelin tietullin kanssa. Tulin tullipuomille ja katsoin, että edellä ajavat ihmiset työnsivät jotain masiinaan ja sitten puomi aukesi. Minun vuoron tullessa aloin etsimään mihin sitä rahaa laitetaan ja kun sellaista ei ollut, hätäilemään että mitä hittoa nyt kun eihän mulla ole mitään lipukettakaan. Takanakin jono kasvoi ja joku italialainen huusi jatkuvasti minulle jotain. Lopulta huusin takaisin jo hieman ärtyneenä, että mitä tämä haluaa, jolloin hän hihkaisi varmaan sadannen kerran että ”Push the red button!” Ja totta tosiaan. Masiinassa oli suuri punainen nappi, sellainen joka näytti siltä, että paina tästä ja koko asema räjähtää. Olin jättänyt sen huomiotta, koska se näytti todellakin vain hätätilanteissa käytettäväksi, mutta sitä painamalla kone työnsi minulle lipukkeen ja puomi nousi. Ei muuta kuin talla pohjaan ja menoksi. Vähänkö nolo turisteilla taas ja seisottaa muita.

Venetsiassa mantereen puolella oli hyvin järjestetty pysäköintialueita turisteille, joten jätimme Hyundain lepäilemään yhteen sellaiseen ja suuntasimme vesibussiin. Olin jotenkin todella väsynyt ja nukuin koko matkan perille ja Mauri nukkui penkin alla. Perillä lähdimme käveleskelemään ja katselemaan maisemia, mitkä olivatkin kovin Venetsiamaiset. Kapeita kujia, siltoja ja kanaaleja. Paljon istutuksia ihmisillä ikkunoissa. Turisteja oli edelleenkin melko paljon, vaikka ollaan jo syyskuussa, mutta kyseinen paikka taitaa elää turismista, joten hyvä sille. Kivoja pikkukauppoja joissa myytiin kaikkea mukavaa Italialaista. Hankinkin paljon tuliaisia Venetsiasta. Syömässä kävimme kylän ainoassa ravintolassa jossa oli wifi-merkki ikkunassa, mutta kun avasin yhteyden, huomasin että se on yhteinen koko Venetsialle. Mutta hyvä mainosvaltti kyseiselle liikkeelle! Minäkin valitsin juuri tämän vain ikkunassa olevan wifi-merkin vuoksi. Ongelmia tuli, kun he olisivatkin halunneet käteistä kortin sijasta eikä minulla ollut, kun en yleensäkään kanna käteistä mukana. Onneksi lyhyen kävelyn jälkeen löysin automaatin ja sain maksettua. Jälkiruuaksi kävimme hakemassa italialaiset jätskit Maurin kanssa ja menimme kanaalin rantaan syömään niitä. Mauri käytti heti tilaisuutta hyväkseen ja meni kahlaamaan, kun siinä oli sellainen vähän leveämpi reunus heti pinnan alla, mutta en päästänyt sitä uimaan kun olin juuri laittanut Strongholdit niskaan. Sehän ei Mauria haitannut, vaan se heitti sitten kyljelleen siihen nilkkasyvyiseen veteen ja sai siten itsensä taas märäksi. Onneksi turkki on vedenpitävä, ettei kastunut pohjia myöten, niin täytyy toivoa ettei kaikki punkkiaineet liuenneet Välimereen. Laiton Maurille kopan päähän jossain vaiheessa, kun se oli aloittanut pari rähinää muutaman tervehtimään tulleen uroksen kanssa, mutta se oli pakko ottaa pois kun siitä tuli aivan mahdoton. Kopan kanssa se hyökkäsi kyselemättä jokaisen vastaantulijan päälle riippumatta koiran sukupuolesta tai iästä. Helpompi oli vain vetää se remmillä pois tappelusta mikäli se sellaiseen joidenkin harvojen kanssa joutui, kun suurimman osan ohi päästiin rauhassa ja välinpitämättömänä. 


Paikallisten kollegoiden kyytivaunu parkkeerattuna hospitaalin eteen




Mauri on kuvassa mittakaavan vuoksi



Hedelmäkoju

Väsymys ei ollut poistanut otettaan meistä ja minäkin nukahtelin joka paikkaa mihin satuin istumaan alas, joten totesimme että eiköhän Venetsia ole nähty ja lähdimme takaisin. Autolla otimme parin tunnin torkut, jonka jälkeen ainakin minä olin taas tarmoa täynnä ja suuntasin auton kohti pohjoista ja dolomiitteja. Matkan ”minne nenä kuljettaa – kunhan kuljettaa suunnilleen oikeaan suuntaan” – osio oli alkanut. Kohti uusia seikkailuja siis! 

2 kommenttia:

  1. Aina vaan paranee. Reissu kuulostaa huippuhienolta. Pienet kommellukset (vaikka tietullissa) kuuluu asiaan, eikä niistä kannata lannistua. Onnea uusiin seikkailuihin!

    VastaaPoista
  2. Elävää kirjoittamista. Olemme menossa Triesteen kesäkuussa 2016 ja on kiva nähdä samoja paikkoja.

    VastaaPoista