Tecaj iskanja pogrešanih oseb...

31.8 - 2.9.2012

....eli maastoetsintäleiri noin suoraan suomennettuna - kuulemma.

Leiri alkoi tervetuliaispuheella, jonka piti DVRPS:n (Drustvo Vodnikov Resevalnih Psov Slovenije - paikallinen pelastuskoirayhdistys) puheenjohtaja Borut Modic. Puheessa hän kertoi, kuinka tämän leirin tarkoituksena on opettaa koirat etsimään itsenäisesti ilman jatkuvaa käskytystä. Hän halusi, että koirat ovat ”kuin kävelyllä” ja hajun saatuaan reagoivat siihen itsenäisesti. Sloveniassa käytetään erilaista tapaa etsiä, kuin mitä meillä kotona, jossa koira juoksee pitkällä ohjaajan edellä ja ohjaaja liikkuu suoraa linjaa etsintäalueen poikki. Tuulta ei seurata ainakaan aktiivisesti ja ainakin oman ryhmäni kouluttaja selitti, että hän kulkee koiran perässä, kun meillä taas koira seuraa ohjaajan liikettä. Usein käytetään ryhmäetsintää, jossa monta koiranohjaajaa kulkee rivissä eteenpäin, vähän kuin ketjussa, ja koirat kulkevat edellä etsien kukin omaa kaistaansa. Tavoitteena oli, että sunnuntaina leirin päättyessä jokainen koira etsii isohkon alueen ”vain kävelemällä”. Eli suomalaisittain tiedossa oli tuulitreeniä koko viikonlopuksi. Samassa tilaisuudessa jaettiin osallistujat ryhmiin, jolle jokaiselle tuli oma kouluttaja. Minun ryhmääni kuului neljä unkarilaista, joista yksi sattui olemaan Unkariin muuttanut suomalainen. Hauska yhteensattuma J Koiramateriaali leirillä oli hyvin noutajapainotteinen. Pääasiassa osallistujilla oli labradoreja ja kultaisia noutajia, mutta myös muutama saksanpaimenkoira, valkoinenpaimenkoira ja australianpaimenkoira mahtui joukkoon. Meidän ryhmässä oli lisäksi kaksi australiankelpietä. Harjoituksia oli aamu- ja iltapäivällä ja väliin mahtui parin tunnin ruokatauko. Illallinen kello 19:00.

"ryhmäetsintä"

Perjantai-aamupäivän harjoitusta varten otimme tavarat kantoon ja lähdimme läheiselle niitylle. Siellä kouluttaja halusi vain nähdä millaisia koiria hänellä ryhmässä on, joten hän ohjeisti maalimiehet pellonreunan pöheikköön ja niin, että koirat näkivät lähdön. Maurin vuoron tullessa hämmästystä aiheutti rullailmaisu. He eivät käytännössä tunne lainkaan kyseistä ilmaisua eikä esimerkiksi minun ryhmäni kouluttaja, Matevz (kuulosti ihan Mathiakselta) ollut ikinä nähnyt yhtäkään rullakoiraa aikaisemmin. Selitin kuinka Maurilla on ollut ongelmaa rullan kanssa ja että siksi käytän irtorullaa. Itse harjoitus meni hyvin, kuten arvata saattaa. Mauri juoksi, löysi ja ilmaisi. Toisella kierroksella otimme samanlaisen ja suunnilleen samaan piiloon, mutta tällöin koirat eivät nähneet lähtöä. He halusivat nähdä millainen oikea ja lopullinen rullailmaisu on, joten ohjeistin maalimiehen ilmoittamaan minulle radiolla kun koira todellisuudessa on käynyt ja laitoin Maurille kiintorullan. Myös tämä harjoitus meni odotetusti eikä ongelmia ollut. Maalimies raportoi, että koiralla oli ollut lieviä vaikeuksia saada rullaa suuhunsa, mutta oli siinä kuitenkin lopulta onnistunut. Ajattelin, että parempi niin päin, kuin että rulla heiluu juostessa jo koiran suuhun. Kouluttaja oli kovasti kiinnostunut tietämään, miksi käytän kyseistä ilmaisua ja selitin näkemykseni uhriystävällisyydestä ja siitä, kuinka haukku helposti hukkuu kuoppiin, mäkiin ja peitteiseen maastoon eikä rullan kanssa ole näitä ongelmia.

Kouluttajan vaimo, maalimies ja vaimon 6-vuotias labradorityttö Sula tulossa  tehtävältä

Viimeisellä kierroksella aamupäivällä kouluttaja halusi itse mennä piiloon ja kielsi koiranohjaajia kertomasta muille mistä olivat löytäneet hänet. Hänellä oli siis jokin jekkupiilo mielessä. Maurin vuoron tullessa lähetin sen samaan koloon mistä muutkin olivat menneet sisälle ja hetken päästä maalimies ilmoittaa radiolla, että koira ei saa rullaa suuhunsa. Yritin väliin sanoa, että kyllä se kohta saa kun ensimmäiselläkin kerralla sai, mutta sitten alkoikin kuulua jo haukkua ja kouluttaja hirnuu hervottomasti radiossa. Päästessäni piilolle, jossa Mauri paukuttaa tasaista kuuluvaa haukkua, näen miten kouluttaja istuu puussa joka kaartuu puron ylle ja nauraa itsensä kipeäksi. Päästyään alas puusta hän haluaa tietää miksi koira ilmaisee rullalla, vaikka se osaa näin hyvin haukkua? Well… …tuota…  No kun minä haluan? Kouluttaja on sitä mieltä, että minä olen täysi pöllö ja kehottaa miettimään vielä kerran ja mietittävähän se oli. Rullasta luopuminen tuntuu pahalta, koska olen edelleenkin sitä mieltä, että se on parempi vaihtoehto ja lisäksi epäonnistuminen, mutta jos koira kerran noin helposti alkaa haukkumaan, eikä sillä ole siinä ongelmaa, niin miksi hakata päätään seinään. Me jätimme siis rullat Slovenian vuorenrinteelle (Noin kuvaannollisesti. Pitäähän mulla olla rullia olemassa sitten seuraavalle koiralle :-P )

Lounaalla juttelin leirin vetäjän ja muutaman muun kanssa lisää tästä ryhmäetsinnästä ja kyselin tarkemmin siitä, koska se kuulosti mielenkiintoiselta. Etuna siinä on se, että isoja alueita tulee etsittyä tarkasti ja nopeasti. Jokainen koira paikkaa toista, koska kaikkihan me tiedämme miten tuuliolosuhteet saattavat vaihdella suuresti pienelläkin alueella. Yksi koirista saattaa kuitenkin saada hajun jostain pyörteestä ja tällä tavalla etsimällä koko alue saadaan katettua kerralla. He selittivät, kuinka heillä on usein etsinnöissä vähän koiria paikalla, jolloin tämä on nopea tapa kattaa suuria alueita. He hämmästelivät moneen kertaan, kun selitin heille suomalaista tapaa lähettää vain yksi koirakko yhdelle alueelle ja jouduin selittämään tarkasti kuinka me etsintöjä suoritamme. Lisäksi he kertoivat kuulleensa kouluttajaltani, että minulla on taitava koira, joka ilmaisee rullalla mutta osaa silti haukkua ja halusivat kuulla tarkemmin asiasta. Kerroin heille näkemykseni rullailmaisusta ja pohdintani asiasta. He olivat kovasti kiinnostuneita rullailmaisusta, mutta olivat sitä mieltä että Maurin tulisi haukkua. Hekään eivät kukaan olleet koskaan nähneet rullakoiraa käytännössä, mutta yksi oli kuullut sellaisesta ilmaisumuodosta. Kerroin miten Suomessa rulla on melko yleinen ilmaisumuoto haukun ollessa kuitenkin suositumpi. Selitin miten siinä on etuna myös se, miten itsestään hieman epävarman koiran ei tarvitse jäädä kadonneelle ja haastaa häntä haukkumalla, vaan se voi vain käydä hakemassa rullan ja mennä sitten yhdessä ohjaajan kanssa paikalle. Minä puolestani tiedustelin mitä he tekevät, mikäli koira ei vain hauku ja he kertoivat laittavansa sen haukkumaan keinolla millä hyvänsä. Ei kuitenkaan painostamalla, vaan opettamalla aktiivisesti niin pitkään kuin on tarvetta, ruokakupilla ja kentällä ja niin edelleen.

Iltapäivän treeniä varten menimme Bohinj-järven rannalle, jossa teimme samanlaisen tuuli-ilmaisuharjoituksen, mutta maalimies oli järven rannalla puussa noin parin metrin korkeudella. Tämä osoittautuikin vaikeaksi, koska ilmeisesti tuuli vei hajun kauas pellolle eikä itse maalimiehen lähettyvillä ollut paljonkaan hajua. Suurin osa koirista meni maalimiehestä ohi ja niin myös Mauri ensimmäisellä kerralla, mutta toisella kerralla se sai jonkin hajuhiukkasen nenäänsä ja alkoi aktiivisesti tarkentamaan oikeassa kohdassa ja löysi lopulta. Ilmaisu alkoi välittömästi ja reippaana ja se haukkui siiheksi, kunnes minä ehdin paikalle. Tässä meni aikaa ennen kuin kaikki koirat olivat käyneet harjoituksen läpi, joten lopetimme perjantain osalta siihen.

Yllätys, yllätys - Mauri ui. 

Pilvet olivat melko matalalla...

Päivälliseen oli vielä reilusti aikaa kun pääsin huoneeseen, joten ajattelin ottaa lyhyet torkut ennen ruokaa. Siitä tulikin vähän pidemmät torkut, koska heräsin kahden aikaan yöllä ja totesin, että ilta taisikin olla siinä. Ei muuta kuin koiralle ruokaa, iltapissalle ja takaisin nukkumaan.

Aamulla heräsimme ajoissa 6:30 ja lähdimme aamukävelylle. Käveleskelin vuoren rinteellä kulkevaa kävelypolkua pitkin, jossa oli kyllä opasteet, mutta Sloveniaksi joten en ymmärtänyt niistä mitään. Pelkäsin jo, että minun täytyy soittaa ja pyytää heitä hakemaan minut, kun olin kolmatta kertaa kääntynyt tielle joka näytti vievän ensin oikeaan suuntaan mutta kääntyi sitten kulkemaan vain ylemmäs vuorelle. Onneksi vihdoinkin löysin oikean tien, sillä muuten olisi ollut _melko_ noloa. Aikaa tässä meni kuitenkin sen verran, että en ehtinyt aamupalalle lainkaan vaan aloitimme suoraan päivän treenit.

Ensimmäiseksi kun näin muut ryhmäläiseni, tiedustelivat he missä olin ollut edellisenä iltana, kun minua ei ollut näkynyt yllätys yöetsinnöissä lainkaan? Vai yöetsinnät! He kertoivat innostuneena, miten hienoa se oli ollut ja miten monta maalimiestä kukin oli löytänyt ja minun teki mieli käskeä heitä olemaan hiljaa. Niin paljon harmitti että olin nukahtanut eikä kukaan ollut tullut edes hakemaan minua. No, enhän nyt tietenkään voi velvoittaa, että minut tullaan huoneesta asti hakemaan, mutta harmitti silti ihan sikana.

Aamupäivän treenejä varten menimme taas samalle niitylle, jossa olimme ensimmäisenä päivänä, mutta tällä kertaa alueena oli koko niitty. Pinta-alaa sillä oli varmaan noin pari hehtaaria, eli ei mikään hervottoman kokoinen alue. Tehtävänä oli kiertää niitty ympäri ja antaa koiran juosta vapaana ilman käskyjä kuin se olisi lenkillä. Piilossa oli yksi maalimies jossain niityn reunoilla. Mauri oli loppupään koiria ja muille koirille oli ollut maalimiehiä niityn siinä päässä, jossa me seisoimme. Mauri sai hajun vanhoista piiloista ja lähti tohkeissaan sen näköisenä, että sillä on haju nenässään ja minä olin olin vähän että ”ha, löytyi”, mutta sitten se ei ilmaissutkaan mitään ja minä olin ihan että ”hei, mene ilmaisemaan!”. Ajattelin, että tämä ilmaisunvaihdos jotenkin hämmentää sitä ja jäin odottamaan paikalleni, että se ratkaisisi asian itse ja menisi takaisin maalimiehelle, kunnes minut käskytettiin uudestaan liikkeelle kouluttajan taholta ”What are you standing for?!? You are on a walk – WALK!” No, minä jatkoin kävelyä ja Mauri juoksenteli tarkastamassa vanhoja piiloja ja kun matka eteni ja niitty alkoi loppua, olin ihan varma, että sinne se jäi se ukko kunnes puskasta alkoi kuulua tasaista haukkua. Mauri oli saanut hajun jostain takaa, koska en ollut edes nähnyt sen nostavan nenää missään vaiheessa. Takaisin päästyäni kouluttaja naureskeli minulle, että taisit olla tuolla loppupäässä jo vähän hermostunut? Totesin, että en ollut hermostunut vaan suorastaan jo luovuttanut. Tässä harjoituksessa meni taas kaikkineen sen verran aikaa, että palasimme hotellille lounasta varten, johon oli kuitenkin vielä reilusti aikaa. Unkarilaiset ryhmätoverini olivat lähdössä katsomaan paikallista nähtävyyttä, Savican vesiputousta ja pyysivät ystävällisesti minutkin mukaansa, mikä oli hienoa! Putous oli upea ja maisemat siellä muutenkin, joten ihan mahtavaa että tuli käytyä.

"Slavica-vesiputous"

Itse putous

Mauri ja unkarilaisten kelpiet Baffer ja Kakura

Koko paikka tuoksui aivan mahtavalle.
Ei Suomalaiselle pudonnelle lehdelle, jossa haisee maa, vaan jotenkin raikkaamalle.
Ihan kuin teelle tai jotain. 

Iltapäivän treeniä varten ajoimme autoilla vähän matkaa vuorenrinnettä ylöspäin ja parkkeerasimme toisen hotellin pihaan. Siitä lähti samanlainen hiekkatie ylös vuorelle jossa olin seikkaillut aamulla ja tarkoitus oli lähettää yksi maalimies aina edeltä piiloon, odottaa 10-15 minuuttia ja kävellä sitten perässä antaen koiran etsiä. No, tämä ei sitten ihan toiminut johtuen kommunikaatiokatkoksesta, joten jäimme yhteen paikkaan taas seisomaan ja siitä koirat lähtivät yksi kerrallaan vähän matkan päähän etsimään. Tarkoitus ei ollut mennä kauaksi tiestä ja löysinkin itse maalimiehenä ollessani mainion piilon tien vieressä olevan majan alta. Takaisin tullessani kouluttaja naureskeli piilovalinnalleni ja kertoi, että niiden majojen alla majailee käärmeitä. Jaa… no en ainakaan minä törmännyt, joten ei haittaa. En kyllä mennyt enää toista kertaa majan alle piiloon :D

Koko ryhmä lähdössä liikkeelle. Oikeassa reunassa kouluttaja ja hänen labradorinsa Max. Kouluttajan vaimo ja labradori Sula. Mauri, Kelpiet Baffer ja Kakura sekä toisen unkarilaisen kultainennoutaja-labradori-mix sekä toisen unkarilaisen saksanpaimen. 

Kiivetään ylös vuorenrinnettä

Odotellaan että maalimies saadaan hukattua. Huomatkaa koirien täsmällinen järjestys.

"Maalimiesnäkymä"

Toisen unkarilaisen rouvan kultainennoutaja-labradorimix. Koira oli niin hassun näköinen, että siitä oli pakko ottaa kuva. Kultaisen etupää ja labradorin takapää. Raja menee selkeästi sään kohdalla. 

Maurin vuoron tullessa menimme ensimmäisellä kerralla ohitse maalimiehestä ja yritimme uudestaan, jolloin Mauri meni oikealta puolelta tuulta maalimiehestä ohi ja sai hajun nenäänsä. Nämä Slovenialaiset eivät yllättäen seuraa paljonkaan tuulta, mikä minusta on hassua, koska itse perustan kaiken toimintani tuulen mukaan. Nytkin me teimme siis tuulitreeniä, mutta maalimiehet olivat sijoittuneet tuulen yläpuolelle koiraan nähden, jolloin koiralla ei ole mitään mahdollisuutta löytää. He hämmästelivätkin sytkäriäni, jolla seurasin tuulta. Sytkäri paljastaa ilmavirtauksen silloinkin, kun poski ei tunne mitään. Kunhan Mauri oli saanut hajun nenäänsä, niin ei ilmaisussa ollut mitään vikaa.

Päivän viimeistä harjoitusta varten kouluttaja itse kiipesi puussa olevaan metsästysmajaan ja pyysi koirakoita kävelemään yksi kerrallaan tietä pitkin koiran kanssa. Etäisyyttä tiellä ja majalla oli noin 30m. Kaikilla meni harjoitus hyvin ja kelpiet (tai ainakin yksi niistä) yrittivät jopa kiivetä tikapuita pitkin ylös majaan. Mauri sai hajun vähän kauempaa majasta ja teki hetken töitä tarkentaessaan, mutta kun se oli tarkentanut, ei ilmaisussa ollut mitään vikaa.

Mauri ilmaisee metsästysmajaan

Onnellinen pallonomistaja

Ennen päivällistä oli vielä hetki aikaa, jolloin pääsin taas unkarilaispariskunnan (joista toinen oli siis suomalainen) mukaan läheiseen luonnonpuistoon nimeltä Korita Mostnice katsomaan upeita vesimuodostelmia. Vettä tuli taivaalta melko runsaasti, mutta se ei haitannut, koska purot ja uomat ja kaikki olivat aivan mahtavia. Superkauniita! Valokuva (tai ainakaan minun ottamani) ei tee mitään oikeutta paikan todelliselle kauneudelle. Minun teki niin mieli mennä uimaan. Eräskin muodostelma oli aivan kuin Serenan Villi Virta, mutta luonnon muovaama.

 Päivällisellä menin taas leirin vetäjän pöytään istumaan ja juttelimme niitä näitä. Hän ihmetteli myös missä olin ollut eilen illalla ja kerroin nukahtaneeni ja olleeni kovasti pettynyt, kun kuulin etsintäharjoituksesta minkä olin missannut. Hän kysyi olisinko halukas tekemään tänä iltana samanlaisen harjoituksen, mikäli hän järjestää ja minä olin heti että tietysti ja totta kai, mikäli siitä ei ole liikaa vaivaa. Hän lupasi järjestää ja tulla vaikka hakemaan mikäli satun tänä iltana nukahtamaan. Minä lupasin että niin ei käy, vaan olen valmiina töihin kuin partiopoika. Tuleva ryhmäjohtajani istui vieressäni (oli muuten maailman suloisin suklaasilmä! <3 ) ja hän lupasi järjestää koirakot ryhmäetsintään, josta olin innoissani koska halusin kokeilla sitä.

Päivällisen jälkeen menin järjestelmään varusteeni valmiiksi yöetsintää varten ja käsky pihalle tuli noin kello 20:45. Ryhmääni kuului vain minä ja Mauri, suklaasilmä Jure (ei mitään hajua oikeasta kirjoitusasusta, mutta tuolta se kuulosti) ja myös Sloveniasta oleva silkkitukka, olisiko ollut Tomas tai jotain. Jurella oli musta pikkuinen narttulabradori ja Tomasilla iso kultainennoutaja uros. Vettä tuli taivaalta runsaanpuoleisesti, kuten oli tullut vaihtelevasti koko viikonlopun. Ei ainakaan ollut koirilla liian kuuma työskennellä. Alueena meillä oli sama treeniniitty, jossa olimme olleet aamupäivällä laajennettuna hieman samanlaisella niityllä tien toiselta puolelta. Jure jakoi meidät niin, että hän itse meni tien vasemmalle puolelle ja käski minun seurata Maurin kanssa niityn reunoja. Tomas etsi tietä pitkin. Juren alue oli paljon pienempi kuin minun niitty, joten hänen ja Tomasin oli tarkoitus tulla sinne sitten auttamaan kun ovat oman alueena ensin etsineet. Mauri työskenteli hienosti vesisateesta huolimatta ja liikkui aktiivisesti alueella. Se oli hienosti ohjattavissa ja kuunteli minua. Minulla on tapana, että en kutsu koiraa kesken etsinnän suullisesti, mutta olen opettanut koiran tulemaan luokse mikäli minä pysähdyn. Tällöin en häiritse sen mahdollista tarkentamista kutsumalla juuri väärällä hetkellä, vaan se tulee kun on sille sopiva hetki. Silti se tietää milloin haluan sen luokseni. Halusin koiran kiertävän erään keskellä peltoa olevan tiheämmän puskan, koska tuuli tuli sen väärältä puolelta, joten pysähdyin ja koira tuli luokseni, jolloin sain lähetettyä sen käskyllä kiertämään puskaa. Etenimme Maurin kanssa koko pellon poikki ja sillä välin Jure ja Tomas olivat löytäneet naapurialueelta kaksi kadonnutta. Tässä vaiheessa tuli ilmoitus, että kaikki kadonneet ovat löytyneet ja etsintä on päättynyt, joten palasimme Maurin kanssa hotellille. Harmi, että meille ei sattunut löytöä, mutta muuten etsintä oli hyvä.

Varustehuollon jälkeen lähdimme porukalla läheiseen baariin lasilliselle ja purkamaan harjoitusta. Samalla juttelimme paljon muustakin pelastuskoiratoiminnasta ja kerroin muun muassa paikallisille miten hälytysketju meillä Suomessa etenee. Heillä menee suunnilleen samalla tavalla. Ainoa ero on se, että hätäkeskus hälyttää suoraan koiraryhmät, kun meillä hälytys etenee ensin poliisin kautta joka sitten päättää otetaanko vapaaehtoisia vai ei. Ilta oli mukava paikallisten kanssa jutellessa ja taisin muutaman viinilasillisen jälkeen olla jopa hieman päissäni, kun saavuin hotellille nukkumaan joskus yhden aikaan.

Sitruunaolutta. Yllättäen oli hyvää. 

 Aamulla lojuin sängyssä seitsemään asti ja vettä tuli kaatamalla, niin kävelimme Maurin kanssa vain lyhyen aamulenkin Bohinj-järven rantaa. Onneksi vesisade helpotti aamupalan aikaan ja treenitkin alkoivat vasta vähän myöhemmin, koska huoneet piti tyhjentää ennen treenialueelle lähtöä. Tällä kerralla menimme kaksi ryhmää yhdessä samaan paikkaan, jossa olimme olleet edellisen päivän iltapäivätreenit. Sinne oli järjestetty ”loppukoe”, joka ei kyllä testannut lainkaan sitä mitä olimme harjoitelleet viikonlopun aikana, koska alue piti etsiä vanhaan IPOR-koetyyliin lähettelemällä. Kouluttajat olivat vaihtaneet ryhmiä siten, että kumpikin käveli toisen ryhmän koirien mukana arvioimassa suoritusta. Maalimiehiä oli kaksi ja alue oli noin 150mx200m, jossa ohjaaja sai liikkua keskellä olevaa niittyä pitkin ja koiran tuli etsiä reunat. Mauri löysi kummankin maalimiehensä ja juoksi kovasti ja paljon, mutta ei juurikaan sinne minne minä osoitin. Jos minä osoitin suoraan eteenpäin, juoksi Mauri suoraan oikealle. Saman mitä se yleensäkin tekee kokeissa. Yritin olla turhia pysäyttämättä koiran liikettä keskilinjalle ja yliheitot onnistuivatkin pääsääntöisesti hyvin. Mikäli kyseessä olisi ollut koe, uskon että se olisi mennyt läpi, mutta työskentelypisteitä ei olisi paljoakaan herunut.

Matkalla ylös

Kuvatunnistustehtävä. Montako koiraa? (oikea vastaus viisi)

 Mauri oli ensimmäinen koira meidän ryhmästä ja melko lailla lopun aikaa olin maalimiehenä toisen ryhmän koirille. Lopuksi vielä kouluttaja otti omalla labradorillaan samanlaisen etsinnän ja minua pyydettiin kiipeämään puuhun. Kerroin alueella olevasta majasta, jolloin olikin ok mennä sinne. Majaan ei sitten päässyt sisälle, joten kiipesin kuitenkin puuhun 20m majan takana. Tuuli tuli kohti majaa niin, että kun koira tuli alkoi se ilmaisemaan majan seinää, johon oli varmaan pakkautunut paljon minun hajuani. Vähän minulla oli hauskaa istuessani puussa ja katsellessani miten kouluttajat yrittävät etsiä minua majasta, jossa he olettivat minun ohjeistuksen ja koiran ilmaisun perusteella olevan. Eleistä ja äänensävyistä päätellen he ihmettelivät miten ihmeessä minä olen päässyt sisälle ja missä ihmeessä minä oikein olen piilossa :D. Lopulta he löysivät minut ja lähettivät koiran suoraan kohti piiloa, jolloin koirakin löysi.

Ryhmäkuva. Tässä tosin vain kaksi ryhmää. 

Leiri päättyi tähän ja jäljellä oli enää loppusanat. Sitä ennen Borut toi meille ulkomaalaisille lappusen, jossa oli hänen yhteystietonsa ja evästi, että milloin ikinä olemme tulossa Sloveniaan tai tarvitsemme apua, voimme soittaa hänelle. Lisäksi hän toivotti tervetulleeksi talven lumivyöryetsintäkurssille ja mikäli minä tulen lentokoneella, se ei ole ongelma koska hän järjestää kyllä kuljetukset. Miten ihanaa vieraanvaraisuutta! <3 Minäkin annoin omat yhteystietoni ja toivotin Slovenialaiset puolestaan tervetulleeksi Suomeen. Pyysin ottamaan minuun yhteyttä mikäli joku heistä on tulossa Suomeen, niin järjestämme kyllä treenejä (Hojkasta olikin ollut jo aikaisemmin puhetta)! Loppuseremoniassa saimme jokainen todistuksen osallistumisesta leirille ja lisäksi vielä paikallisen yhdistyksen T-paidan ja lippiksen. Vähän ne ovat hienot! :D

Todistus osallistumisesta

Treeniniitty

Mauri rentoutuu

Taas valmiina tien päälle. Huomatkaa yöpöytä! 

Hyvästi Penzion Bohinj

Minun piti ensin lähteä ajamaan  paikallisen luonnonpuiston läpi serpentiinitietä kohti Italiaa, mutta sitten sain kuulla, että paikan päältä on alle vuorokauden matka Venetsiaan, jolloin päätinkin vaihtaa suunnitelmaa ja suunnata sinne. Sen ei pitäisi venyttää reissua liiaksi. Lähdin ajelemaan kohti Ljubljanaa ja pysähdyin matkalla Bledin kylässä katsomassa linnaa. Itse linnalle asti en sitten jaksanut kävellä, mutta Mauri kävi uimassa kirkasvetisessä järvessä ja joimme yhdessä herkkukahvit. Minä sain kahvin ja Mauri sai kermavaahdot. Mauri taisi olla jo melko väsynyt tai sitten se alkaa tottumaan, koskapa se ei enää reagoi juurikaan ohittaviin koiriin. Ei vaikka joku joskus olisi irti ja tulossa tervehtimään. Tähän asti en ole havainnut täällä missään maassa juurikaan eroa suomalaiseen koirakulttuuriin. Koirat ovat pääsääntöisesti kaikki kiltisti remmissä ja Baltiassa oli yhtä paljon koirakieltomerkkejä kuin kotimaassakin. Tähän mennessä olen nähnyt yhteensä varmaan kolme kulkukoiraa ja kaksi irrallaan omistajan kanssa kävelevää. Se ero sentään oli, että ihmiset eivät tuijottaneet meitä kiukkuisesti, kun kyllästyin roikkumaan Maurin narussa ja otin sen kävelemään irti vierelle käskyn alle.

Linna ja Bled-järvi

Mauri kävi viilentymässä. Huomatkaa miten kirkasta vettä! 

Ruotsalaiset ovat huseeranneet täälläkin :D

Ljubljanassa olin joskus seitsemän aikaan illalla ja kiertelin autolla katselemassa kaupunkia, koska jalkapöytäni olivat aivan poikki ja niitä särki viime aikojen runsaammasta kävelystä. Kiertelin laitakaupungilla etsien supermarkettia jossa olisi urheilutarvikeliike että voisin käydä kysymässä onko heillä feelmaxeja mutta kun löysin sellaisen oli se mennyt jo kiinni. Vaikka kello oli vasta vähän yli seitsemän! Harmi, sillä tienvarsimainosten mukaan sieltä olisi saanut hyvännäköisiä ulkoilupukujakin hintaan 30e. 

Ljubljanasta jatkoin matkaa kohti Italiaa ja Välimeren rannalla olevaa Triesten pikkukaupunkia, jossa minun oli tarkoitus yöpyä. Matkalla tuli vastaan kyltti muun muassa Zagrebiin. Jotenkin tuntui hassulta lueskella näitä kaupunkien nimiä ja itse ollakin yhdessä, kun on tottunut yhdistämään kyseiset nimet vain uutisissa kerrottaviin sotatarinoihin. Jotenkin kolkkoa ajatella, että näillä paikoilla on sodittu vain parikymmentä vuotta sitten ja suurin osa ihmisistä, keiden kanssa olin tekemisissä viikonloppuna, on ollut jollain tavalla osallisena sotatoimissa. Joka tapauksessa Slovenia on kaunis maa, johon on pakko päästä joskus takaisin! 

Triesteen saavuin vähän ennen kymmentä illalla ja ajoin kaupungille tarkoituksena käydä syömässä iltapalaa ennen nukkumaan vetäytymistä. Vihdoin löydettyäni parkkipaikan (joka sekin kyllä oli laiton mutta siinä oli muitakin) yritin löytää paikan jossa on Wifi, että voisin selvittää onko täällä missään mitään leirintäaluetta. Wifiä ei ollut, mutta salaatti oli hyvää ja koiran kanssa pääsi sisälle käymään wc:ssä. Paikalla oli paljon muitakin koiria omistajiensa kanssa syömässä. Koska wifiä ei löytynyt ja ravintolan työntekijä, jolta asiaa kysyin, kertoi että leirintäaluetta ei ole, hain navigaattorilla lähimmän huoltoaseman osoitteen ja lähdin tavoittelemaan sitä. Nyt kävikin niin, että Trieste kun on rakennettu jyrkälle rinteelle ja huoltoasema oli jossain ylempänä, niin navigaattori ohjasikin minut menemään läpi sellaisten pikkukatujen, että Hyundai juuri ja juuri mahtui kulkemaan niissä. Mikäli joku ihminen olisi tullut vastaan, olisi tämä joutunut painautumaan talon seinää vasten ettei olisi jäänyt alle. Tien jyrkkyys taas valehtelematta oli varmaan lähempänä 70-astetta kuin mitään muuta. Melkein pystysuoraa seinämää! Auto ei jaksanut kiivetä kakkosvaihteella, joten ylös mentiin ykkösellä ja toivottiin ettei pyörät ruopaise tyhjää. Yhdessä vaiheessa en osannut päättää kumpi tie on kävelypolku ja kumpi tarkoitettu autolle, joten valitsin sen joka näytti leveämmälle. Tämä johtikin minut sitten umpipussiin kuvailemani kaltaiselle tielle. Siellä sitä oltiin pakettiauton kanssa. Eteenpäin ei päässyt ja peruuttaminen olisi ollut itsemurha. Totesinkin itsekseni, että nyt sitä ollaan taas kerran liemessä ja syvällä. Hiki puski otsaan miettiessäni miten ratkaista tilanne. Minut pelasti lyhyt pihatien pätkä, jossa pääsin aina viisi senttiä kerrallaan kääntymään. Välillä auto oli sen verran kallellaan, että pelkäsin sen kaatuvan kaiteen yli alas. Kyllä taas huokaistiin helpotuksesta muutamaan kertaan ja syvään kun vihdoinkin pääsin ympäri ja laskemaan mäkeä alas. Ei hitto mikä paikka!

Ja tämä on vielä leveä tie paikallisen mittapuun mukaan...

Yöllistä Triesteä

Etsiessäni huoltamoa silmiini osui kyltti leirintäalueesta, joten kurvasin Hyundain sinne. Se oli mennyt sulki jo kello 23, joten vietin yön leirintäalueen ulkopuolella, mutta se ei ollut mikään ongelma. Maisema oli kaunis ja nukuttiin hyvin. Nyt olen viettänyt tämän päivän lähinnä tässä leirintäalueen kahvilassa kirjoittamassa ja samalla pessyt pyykkiä. Kohta olisi tarkoitus ottaa bussi kaupunkiin ja sieltä Venetsiaan. Sinne ei kuulemma kannata mennä autolla, koska itse kaupunki on autoton ja parkkipaikat ulkopuolella todella kortilla. 

Aamulenkillä. Mauri taustanaan Välimeri

Kotona Suomessa näitä lehtiä myydään muovisina. Täällä ne oli aitoja.